Juonipaljastuksia tekemättä voin kertoa, että ensimmäisellä sivulla auto syöksyy tieltä juurikin sinne mustaan veteen, ja lukija joutuu lukemaan ne loput 154 sivua saadakseen tietää miten kävi. Arghh! Ei voi suositella vesipelkoisille, ahtaanpaikankammoisille, hukkumisunia näkeville... paitsi että kaikessa piinaavuudessaan tämä on kuitenkin ihan loistavaa proosaa, ja niin paljon enemmän kuin trilleri tai painajainen. Ja voihan sen ajatella niinkin, että jos itseä synkistyttää niin tällainen teos auttaa laittamaan asioita perspektiiviin. Eli suosittelen sittenkin ihan kaikille :-).
Joyce Carol Oates on valtavan tuottelias kirjailija, jonka teoksia on (arvostukseenkin nähden) suomennettu käsittämättömän vähän. Otavalta on näköjään tullut pari uuttakin suomennosta viime vuosina, ehkä tilanne on siis korjaantumassa nyt kun niitä Pulizereehdokkuuksiakin on kirjailijalla plakkarissa kolmin kappalein. Olen pitänyt kaikista lukemistani Oatesin kirjoista, vaikka osa niistä on kyllä niin synkkää tavaraa että huh. Esimerkiksi Haudankaivajan tytär (The Gravedigger's Daughter, 2007. Linkki vie NY Timesin arvosteluun.). Ihan helmi on Marilyn Monroen jokseenkin kuvitteellinen elämäkerta Blondi (Blonde, 2000).
Kyllä maailma vaan olisi paljon ikävämpi paikka ilman hyviä kirjailijoita. Kiitos, Joyce Carol Oates!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti