sunnuntai 30. elokuuta 2015

Yksinkertaista hyvää: herkullinen kesäkurpitsa-fetapasta

Kesäkurpitsan satokausi on käsillä, joten sen kunniaksi yksi maukas pastaresepti. Sain lahjaksi itse kasvatetun kauniin keltaisen kesäkurpitsan, joka pääsi pian tämän simppelin pastan pääraaka-aineeksi.

Monissa opiskelijaruokaloissa yms. tavataan pilata kesäkurpitsan maku ylikypsentämällä se kitkeräksi vetiseksi mössöksi. Ei ihme, että moni vierastaa koko vihannesta. Kannustan kuitenkin antamaan viattomalle olennolle uuden mahdollisuuden :). Lopputulos on paljon maukkaampi, kun kypsentää kurpitsaa vain maltillisesti.

Kesäkurpitsa-fetapasta (2-3 annosta)

1 keskikokoinen kesäkurpitsa
200 g fetajuustoa
2-3 valkosipulin kynttä
Loraus hyvää oliiviöljyä
Sitruunamehua, suolaa, mustapippuria mausteeksi

Spagettia tai muuta pastaa

Jos kesäkurpitsassa on paksut kuoret, kuori se ensin. Viipaloi esim. juustohöylällä, kuutioi pehmeä keskusta. Laita öljy kasariin kuumenemaan keskilämmölle. Kuori ja pilko valkosipulin kynnet ja kuullota öljyssä. Lisää kesäkurpitsa. Nyt on hyvä hetki laittaa myös spagetti tulille. Kun kesäkurpitsa alkaa osoittaa kypsymisen merkkejä, mausta sitruunamehulla, suolalla ja pippurilla ja murustele feta joukkoon. Anna muhia miedolla lämmöllä, kunnes spagetti on valmista. Valuta pasta suurpiirteisesti ja sekoita se sitten keitinvesitilkan kanssa kesäkurpitsan joukkoon. Valmista tuli!

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Yksinkertaista hyvää: mämmikouran juustokakku

Törmäsin netissä suuren suosion saavuttaneeseen japanilaiseen videoon, jossa tehdään kolmen raaka-aineen juustokakku. Pitihän ihastuttavan yksinkertaista reseptiä kokeilla!

Kakun raaka-aineet ovat siis kananmuna, valkosuklaa ja tuorejuusto. Valkuaiset vatkataan kovaksi vaahdoksi, toisessa kulhossa sulatetaan suklaa ja sekoitetaan siihen juusto, keltuaiset sekä lopuksi valkuaisvaahto.

Mämmikoura kun olen, tipautin kolmannen keltuaisen suoraan valkuaiskulhoon! Sinne se levisi ja valkuaisvaahto piti unohtaa. Hetken toivuttuani päätin vastoinkäymisestä huolimatta jatkaa kakun tekoa, koskapa munat siinä nyt käyttövalmiina kahdessa kulhossa jo odottivat. Yhdistin keltuaiset valkuaisiin ja vatkasin munat hartaudella vaaleaksi vaahdoksi. Sekoitin taikinan ja paistoin kakun alkuperäisen ohjeen mukaan, ja siitä tuli ihan kelpo! Ei varmasti koostumukseltaan sellainen kuin oli tarkoitus - ohjeessa mainitaan souffle cake ja tämä oli enemmänkin tiiviihkö pehmeä lättynen :). Koostumus oli kuitenkin ihan miellyttävä, ja kakku sekä tuoksui että maistui mukavasti valkosuklaalta.



Ensi kerralla aion kyllä taas yrittää alkuperäistä versiota. Täytynee palata äidin/kotitalousopen oppeihin ja rikkoa munat erikseen erilliseen kulhoon. Olen luopunut ko. tavasta, kun ei ikinä ole tullut pilaantunutta munaa vastaan ja sorminäppäryyskin yleensä on riittänyt tähän hommaan...

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Pari ajankohtaista

Elämä on joiltain osin helppoa tähän aikaan vuodesta. Herkullinen, värikäs ateria syntyi vartissa.

Paistoin nipullisen parsaa oliiviöljyssä, mausteeksi ripaus suolaa ja limettiä. Sitten paistoin tomaatteja, kourallisen pieniä keltaisia ja yhden tavallisen lohkotun. Sekoitin kasvisten joukkoon yhden fetasnack-paketin (oliivi&valkosipuli) öljyineen ja murustelin vielä lisää fetaa päälle. Lusikallinen seesaminsiemeniä joukkoon, kaikki ainekset varovasti sekaisin ja valmista tuli. Nautittiin salaattipedillä (minä) tai ilman (mies).


Arkea  on viime päivinä sulostuttanut tämä kielokimppu. Vieno tuoksu leijailee huoneilmassa, se ei onneksi ärsytä herkästi reagoivaa nenääni. Parin sadan metrin päässä kotioveltamme kasvaa sellainen kielomatto, etten yhtään edes tuntenut huonoa omatuntoa näitä poimiessani...

 
 
Kesä! <3
 
PS. Kyllähän se lämpökin kelpaisi...
 

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Pari onnenkantamoista kirjastosta

Olen ahkera kirjaston käyttäjä. Kirjastolaitos on mahtava asia ja kirjastot itsessään ihania paikkoja, ja melkein aina jotain hyvää tai ainakin lukemisen arvoista sieltä tarttuu matkaankin, vaikka valitsen useimmiten lainakirjani ihan hakuammunnalla. Toki lainailen jo tuttujen kirjailijoiden opuksia, mutta usein nappaan jotain palautushyllystä tai ns. jokerihyllystä (henkilökunnan näytille valitsemia kirjoja), tai sitten vain kiertelen hyllyväleissä ja tartun johonkin kiinnostavan oloiseen. Tämä on minusta hyvä tapa pitää oma lukemisto laajana sen sijaan että juuttuisi tiettyyn genreen, maahan, aikakauteen tms.

Viime viikkoina haaviin on tarttunut pari huomattavan hyvää romaania, Sarah Watersin The Little Stranger sekä Delphine de Viganin No ja minä.
 

 
 

Watersia olen lukenut ennenkin, mutta tämä teos oli kyllä aivan jotain muuta kuin The Night Watch. Tarina sijoittuu Englannin maaseutukylään heti 2. maailmansodan jälkeen. Pääosaa näyttelevät keski-ikäistyvä kunnanlääkäri sekä rapistuva maalaiskartano asukkaineen. Kulisseista ja tapahtumistakin tulee mieleen du Maurierin Rebecca, Bronten Humiseva harju, jopa Poen kummitusjutut... romaani ikäänkuin flirttailee traditionaalisten tarinakaavojen ja tyylilajien kanssa, mutta ei sitten ihan istu niihin kuitenkaan. Kaikessa kepeydessäänkin tämä oli varsin koukuttava kirja, huomasin miettiväni henkilöitä työmatkallakin!
 
De Vigan puolestaan oli ihan uusi tuttavuus. (Myönnettäköön, että minulla on usein vaikeuksia ranskalaisten romaanien kanssa. Ne ovat väärällä tavalla rönsyileviä, ja dialogi on jotenkin epäuskottavaa - saattaa johtua siitäkin, että joudun lukemaan ne käännöksinä, ehkä ranskan kieli ei oikein käänny kauniisti suomeksi? Esimerkiksi kehuttu Krokotiilin keltaiset silmät oli minusta ihan kamala.) No ja minä -romaanin päähenkilö on huippuälykäs, sosiaalisesti epävarma teinityttö, joka ryhtyy pelastamaan koditonta Nota. Tässä romaanissa parasta on harvinaisen onnistunut henkilökuvaus. Erityisesti päähenkilö on todella uskottava, eikä kirjailija ole tehnyt hänestä kummajaista tai karikatyyria. Tarina kulkee sujuvasti, eikä kirjan ahmaisemiseen kovin montaa tuntia mennytkään :). De Viganilta on käännetty ainakin englanniksi pari muutakin romaania, täytyy pitää nimi mielessä! (Oikeasti siis guuglaan jossain hyllyvälissä tämän kirjoituksen, nimet unohtuvat aina kun niitä tarvittaisiin - siksikin tämä blogi.)

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Tove Jansson ja kustannustoimittajan kaipuu

Luen tätä kirjaa:

Siis Tuula Karjalaisen elämäkertateosta Tove Jansson - tee työtä ja rakasta. Tämä on niitä kirjoja, jotka saavat harkitsemaan sohvapöydän hankkimista. Painava, kaunis, kalliin karheat kannet ja upea kuvitus. Sopisi siis täydellisesti siihen sohvapöydälle selailtavaksi.

Esipuheessa kirjailija sanoo halunneensa tarkastella Janssonin teoksia mahdollisimman läheltä tätä itseään; siitä yhteiskunnasta ja lähipiiristä käsin, jossa hän kulloinkin eli. En ole kovin pitkälle kirjassa vielä päässyt, mutta näkökulmavalinta vaikuttaa onnistuneelta. Jansson on hurjan kiinnostava hahmo, ja ajallinen ja sosiaalinen taustoitus täydentävät kuvaa.

Harmillisesti lukuelämystä pilaa tekstin laatu. Ensinnäkin tyyli horjahtelee pahasti, asiatekstin lomaan kirjoittaja on lisännyt omia kommenttejaan ja tulkintojaan, jotka naiiviudessaan ja tarpeettomuudessaan ärsyttävät pahasti ainakin tätä lukijaa. Varsinaisia kieli- ja kielioppivirheitäkin on, ei hirveästi, mutta enemmän kuin odottaisi laadukkaaksi tarkoitetulta teokselta.

Teksti on sisäisesti epäloogista ja kerronta töksähtelevää. Kappaleet ovat jotenkin irrallisia, eivätkä muodosta soljuvia kokonaisuuksia. Välillä kappaleet tuntuvat olevan yksinkertaisesti väärässä järjestyksessä: edellisessä kappaleessa saatetaan viitata henkilöön pelkällä sukunimellä, seuraavassa ko. henkilö vasta esitellään. 

Miten ihmeessä kannet ja taitto on jaksettu viimeistellä, mutta teksti on päästetty tuollaisena painoon? Lukemisen nautinto kyllä karisee, kun joutuu jatkuvasti täydentämään ja korjaamaan kirjoittajan lauseita ja ajatuksia, ja toisaalta sietämään itsestäänselvyyksiä ja turhaa toisteisuutta. Tekstin pitäisi kannatella lukijaa, ei toisinpäin. 

Missä ovat kustannustoimittajat, kun niitä tarvitaan? Kysyn vaan. Ja jatkan lukemista... puutteineenkin tämä on kiintoisa kirja.


sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Uusia lempikirjailijoita: Ulla-Lena Lundberg

Voiko puhua kirjailijalöydöstä, jos kyseinen kirjailija on urallaan tunnustettu ja palkittu ja saanut Finlandia-palkinnonkin muutama vuosi sitten? Ei varmaan muuten, mutta subjektiivisesti ottaen voi - minä kun en kiinnitä mitään huomiota Finlandia-palkintoihin, ja luen kirjani siinä järjestyksessä kun ne tulevat vastaan. Niinpä Ulla-Lena Lundberg oli vielä puoli vuotta sitten minulle yksi niistä nimeltä tutuista kirjailijoista, joilta en ollut lukenut ensimmäistäkään teosta.

Sitten tulin lukeneeksi sen Finlandia-palkitun romaanin eli Jään. Jää kertoo saaristolaiselämästä, sen fyysisistä ulottuvuuksista, mutta ehkä ennen muuta se on yhteisökuvaus. Kieli on kaunista (kiitos myös suomentaja Leena Vallisaaren!) ja tarina uskottava. Lisää tätä, siis!

Seuraavaksi aloitin Lundbergin meritrilogian ja luin siis sen ensimmäisen osan Leo. Voi pojat! Se oli jotenkin täydellinen romaani. Eikö ole upean kerronnan merkki, kun tempautuu täysin aiheeseen, josta ei tiennyt lainkaan olevansa kiinnostunut? No, minä en tiennyt olevani intohimoisen kiinnostunut Ahvenanmaan 1800-luvun laivanvarustuksesta ja talonpoikaispurjehduksesta. Kielen, kerronnan ja tarinan lisäksi romaanissa vaikutuksen teki Lundbergin asiantuntijuus, kuvauksen yksityiskohtien runsaus.

En ole vielä uskaltanut aloittaa trilogian seuraavaa osaa (odotukset korkealla!), joten tartuin tässä välissä jonnekin Afrikkaan sijoittuvaan teokseen Sade. Aloittaessani en ollut vielä lukenut Lundbergista itsestään mitään, joten en tiennyt hänen a) asuneen Afrikassa ja b) tutkineen siellä intohimoisesti kalliomaalauksia. Jos olisin tiennyt, en ehkä olisi ollut niin yllättynyt tästäkin romaanista paistavasta asiantuntijuuden määrästä. En osannut odottaa tästä aihepiiristä samanlaista suvereniteettia kirjailijalta, johon olin ilmeisesti jo tullut lyöneeksi jonkinlaisen saaristolaiskuvaus-leiman. Tässäkin tarinassa oli uskomaton imu ja intensiteetti, ja olin vähän surullinen kun se loppui :). Onneksi minulla on vielä monta teosta Lundbergilta lukematta, ja täytynee etsiä käsiinsä myös hänen matkakertomuksensa.

Tässä on linkki Suomen Kuvalehden kirjailijahaastatteluun -  sympaattinen henkilökuva ja kiintoisaa elämäntarinaa.
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/finlandia-voittaja-ulla-lena-lundberg-lopulta-jokainen-kirjani-henkilo-on-mina-itse/

torstai 30. huhtikuuta 2015

Nuudelien comeback

Siitä on lähemmäs 20 vuotta, kun löysin nuudelikeitot. YumYum - kuka muistaa? Sittemmin tämä edullinen eines vakiintui opiskelijan ruokavalioon. Vaihtelun vuoksi saatoin tuunata keittoja kasviksilla ja katkaravuilla tai tehdä jonkinsortin vokkia, mutta ilmeisesti jossain vaiheessa elämää saturaatiopiste saavutettiin ja nuudelit putosivat pois ruokalistalta. Asiaan varmasti vaikutti lisääntynyt ravitsemustietoisuuskin - pikanuudelithan sisältävät lähinnä vehnäjauhoa ja suolaa.

Monta vuotta kesti, ennen kuin tajuntani tavoitti sen ajatuksen, että nuudeleita valmistetaan muistakin aineista kuin vehnäjauhoista. Riisinuudelit ovat aina kuulostaneet jotenkin epäilyttävältä, lasinuudeleista en ollut kuullutkaan, ennen kuin tässä talvella söin niitä herkullisen tulisen alkusalaatin muodossa thairavintolassa. Ilahduin suuresti, kun selvisi, että lasinuudelit valmistetaan mung-pavuista! Kerrassaan kunniallinen raaka-aine vehnäjauhoihin verrattuna, ainakin noin ajatuksen tasolla.

Hamstrasin kaupasta kumpaakin "uutta" nuudelilaatua, ja muutamien kokkauskokeilujen perusteella olen kovin tykästynyt molempiin! Riisinuudelini ovat litteitä ja leveitä, lasinuudelit ohuenohutta nauhaa. Molemmat valmistetaan liottamalla muutama minuutti kuumassa vedessä, sitten huuhtelu ja siinä se. Lasinuudelit varsinkin turpoavat hurjasti, tavallisen pikanuudelipaketin kokoisesta kuiva-annoksesta tuli ainakin neljä annosta.

Netistä löytyi vaikka kuinka paljon hyvänkuuloisia japanilaisia ja thaireseptejä, joista olen ottanut vaikutteita omiin (tuskin enää minkäänmaalaista keittiötä edustaviin) sovelluksiini.

Sen opin, että kastike on tärkeä. Se sekoitetaan öljystä, riisiviinietikasta, soijastachilitahnasta ja hunajasta. Usein resepteissä suositellaan pähkinäöljyä, mutta sen puutteessa olen käyttänyt oliiviöljyä ja lisännyt sitten ruokaan seesaminsiemeniä. Soijana olen käyttänyt teriakisoijaa ja chilitahnana Shirachaa. Ainesten suhteet oman maun mukaan, ohjeetkin vaihtelevat suuresti. Kastike on hyvä sekoittaa heti aluksi ja jättää tasoittumaan. 
 

 

Kasvikset ovat valikoituneet vihanneslaatikon tarjonnan perusteella: porkkanaa, paprikaa, kurkkua, herkkusieniä, tomaattia, lehtikaalia... ei kaikkia kerrallaan vaan pari kolme ainesta riittää hyvin. Tyypillisesti nuudeliresepteissä kovat kasvikset neuvotaan pilkkomaan ohuiksi tikuiksi ja muut sopiviksi suupaloiksi.
 
Aluksi paistetaan öljyssä miedolla lämmöllä chiliä (tuoretta tai hiutaleita), valkosipulia ja inkivääriä. Parin minuutin päästä lisätään murskattuja cashew-pähkinöitä ja lopuksi seesaminsiemenet. Seos kaavitaan pannulta talteen, lisätään lämpöä ja öljyä ja paistetaan seuraavaksi kasvikset. Tässä välissä voi valmistaa nuudelit ja huuhtelun jälkeen sekoittaa ne sekä paistettu chilimössö valmiiksi kastikkeen joukkoon. Katkaravut lisätään pannulle kun kasvikset alkavat kypsyä.
Tässä versiossa porkkanaa, lehtikaalia ja muutama herkkusieni.
 

Kun kasvikset ovat valmiit ja ravut sulaneet, sekoitetaan joukkoon nuudelit ja lämmitetään. Valmis!
Vaikka tässä on muutama valmistusvaihe, ruoka on oikeasti tosi simppeli ja nopeatekoinen ja maultaan huomattavan hienostunut verrattuna opiskeluaikojen nuudelivirityksiin :). Nuudelit ovat tehneet comebackin!
 
 

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Vaatekaapin värisuora

Reilu vuosi sitten lueskelin Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappia niin kuin kaikki muutkin. Pidin silloin jossain määrin hankalana ajatusta oman tyylin määrittämisestä. Mallit, materiaalit, leikkaukset, värit... näitä tuntuu olevan helpompi määrittää negaation kautta: ei akryyliä, ei laatikkomaisia yläosia, ei puhtaan valkoista jne. Osasin nimetä joitain yleisiä vaatevärejäni (mustan ja harmaan lisäksi), mutta en nähnyt garderoobini värimaailmassa mitään selkeää linjaa.

Tämä tuli mieleeni kun eilen viikkasin trikoopaitojani pyykkinarulta kaappiin.

 
Ja tänään taas, kun pakkasin paksuimpia talvihuiveja laatikkoon.





Sanoisin, että aika lailla samasta väripaletista nämä näyttäisivät olevan, harmaalla taitettuja sävyjä. (Paitojen väreihin on kuvassa jostain syystä ilmaantunut tuollainen neonhehku, jota niissä ei luonnossa ole.) Tykkään monenlaisista väreistä, en oikein ymmärrä lempivärin käsitettä - sehän riippuu ihan siitä, mistä puhutaan. Astiat ja kukat ovat ihan eri juttu kuin vaatteet. Mutta näitä kuvia katsellessa voin kyllä jälkiviisaasti todeta, että kirkkaat, puhtaat värisävyt ovat kummasti karsiutuneet vaatekokoelmastani.

Olin hurjan tyytyväinen tästä myöhäissyntyisestä "oivalluksesta". Askel kohti omaa tyyliä tai sen havaitsemista, kenties. Ehkä heti ensi vuonna hoksaan, että kaikissa vaatteissani on samanlainen kaulus tai joku tietty leikkaus ;). Uusia paljastuksia odotellessa!

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Bataatin täpärä pelastus: bataattirieskat

Jääkaapissa pyörinyt puolikas bataatti sai kunniakkaan lopun sunnuntain iltapalapöydässämme. Tein rieskantapaisia käsillä olevista aineksista, ja tulos oli sen verran maukas, että päätin kirjata sen ylös tänne blogiin asti.

(Sivuhuomautus: näköjään kirjaan asiat joko blogiin tai en ollenkaan... Monta mukavaa reseptiä ja muuta asiaa on taatusti vaipunut unohdukseen kiitos oman laiskuuteni. No, omapa on menetykseni, yritän ryhdistäytyä!)


Asiaan, eli rieskoihin. Määrät ovat vähän sinnepäin, ei liene tällaisessa reseptissä kovin tarkkaa.

30 grammaa sulatettua, hiukan jäähtynyttä voita
2,5 dl löysähköä bataattisosetta (tämä määrä syntyi puolikkaasta bataatista ja tilkasta keitinvettä)
1,5 dl mantelijauhoa
1 kananmuna
Suolaa hyppysellinen
1 dl juustoraastetta (olisin laittanut jos olisi ollut, nyt meni pussinpohjat eli ehkä 0,5 dl)
2 dl (durum-)vehnäjauhoa, johon on sekoitettu 1 tl ruokasoodaa
+ 0-1 dl vehnäjauhoa

Kuumenna uuni 225 asteeseen. Sekoita ainekset kulhossa yllä luetellussa järjestyksessä. Lopussa vehnäjauhon määrää säätämällä saa taikinaan sopivan koostumuksen. Taikinan on hyvä olla pehmeää, mutta ei ihan lirua kuitenkaan. Voitele leivinpaperi öljyllä ja muotoile taikinasta haarukan tms. avulla vajaan sentin paksuisia kakkusia. Paista kunnes ovat mukavan täplikkäitä ja pohjakin on saanut väriä, meidän uunilla tähän meni noin 15 min. Voitele kuumat rieskat voilla ja peittele ne hetkeksi liinan alle.

Söin omani kermajuuston ja kurkkuviipaleiden kera, nam!