keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Thaihenkistä kalakeittoa jouluähkyyn

Muutama päivä pidäkkeetöntä syömistä ja lojumista ja jouluähky on tosiasia. Ennen uudenvuoden perunasalaatteja on hyvä ottaa pari päivää keitto- ja vissylinjalla, tuumaa yksi jos toinenkin jouluahmatti. Niin minäkin.

Pastanjauhajat olivat tehneet thaimaalaista lohikeittoa Hesarin ohjeella (eivät kyllä varsinaisesti kehuneet). Tästä reseptistä tuli mieleeni jo unohdetusta lähteestä vaikuttimensa saanut herkullinen keitto, jonka olen nimennut thaihenkiseksi kalakeitoksi. Ei mitään autenttista, mutta mausteet, erityisesti sitruunaruoho, viittaavat siihen suuntaan. Minusta tähän keittoon sopii nimenomaan vaalea kala, ja ihan sumeilematta olen käyttänyt pakastekalaa (MSC-sertifioitua sitten, lapset!). Mikään kevytkeitto tämä ei tällaisenaan ole, mutta sellaisen saa vähentämällä kookosmaidon määrää ja lisäämällä vastaavasti vettä. Keveyttä tärkeämpää onkin vakaa usko mausteisen ruuan aineenvaihduntaa kiihdyttävään ja elimistöä puhdistavaan voimaan. :-)

Thaihenkinen kalakeitto
loraus öljyä
chilijauhetta
jeeraa
kurkumaa
pala tuoretta inkivääriä
purjosipulin valkoinen osa
1/3 kukkakaalia
lohko keräkaalia
reilu 1 l kasvislientä (eli vettä + kasvisliemijauhetta tai -kuutioita)
korianterinsiemeniä
1 sitruunaruoho
400 g valkoista (pakaste-)kalaa
kalakastiketta (tai kalaliemijauhetta tai -kuutioita)
4 dl kookosmaitoa

Pilko kasvikset sopiviksi suupaloiksi. Kuumenna öljy kattilan pohjalla ja kiehauta siinä chili, jeera, kurkuma ja pieneksi pilkottu inkivääri. Laita vesi kiehumaan vedenkeittimeen tai toiseen kattilaan. Kuullota kukkakaali, purjosipuli ja kaali (tässä järjestyksessä) öljyssä. Lisää sitten joukkoon vesi, kasvisliemiainekset, murskatut korianterinsiemenet sekä sitruunaruoho muutamana palana. Keitä hetki. Pilko joukkoon kala, keitä kypsäksi. Mausta kalakastikkeella tai kalaliemiaineksilla ja lisää lopuksi kookosmaito.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Juustokakkua!

Tästälähin en hukkaa tätäkään ohjetta enää IKINÄ.

Pohja:

puoli pakettia Digestivejä, saman verran piparkakkuja
1 tl inkivääriä
1 tl kanelia
n. 100 g sulatettua voita
loraus appelsiinimehua

Keksit murskaksi jollain luovalla tavalla (esim. muovipussi + kattilanpohja on hyvä yhdistelmä, viimeistely kaulimella). Nesteet joukkoon, puristellaan taikinamiseksi ja painellaan irtopohjavuoan pohjalle (leivinpaperi väliin).


Täyte:

2 purkkia Philadelphiaa
250 g rahkaa
4 kananmunaa
1 dl sokeria
pari tippaa vaniljauutetta
1 sitruunan mehu + raastettu kuori

Aineet sekaisin tässä järjestyksessä, aina välissä vatkataan sähkövatkaimella. Täyte pohjan päälle ja koko komeus uuniin 150 asteeseen puoleksi tunniksi. Annetaan jäähtyä mieluiten useita tunteja. Tarjoillaan kirpsakan vadelmasoseen tms. kanssa. Helppoa, hyvää ja liivatteetonta. Ah.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Lievästi jouluinen retropiirakka

Tämän omenapiirakan pohja on saanut inspiraationsa Muumimamman omenapiirakan ohjeesta ja täytteet jääkaapin sisällöstä. Kuulostaa ehkä epämääräiseltä, mutta on ihan validi tapa kehitellä reseptejä. Ei tarvitse lähteä vartavasten kauppaan, mikä on erityisen kätevää näin kansallisena juhlapyhänä.

Piirakan valtteja ovat vaivattomuus ja pohjan mukavan mausteinen maku. Jouluvibat syntyvät juuri mausteista: kaneli, kardemumma, inkivääri ja vanilja. Omenasoseympyrät vaalealla rahka-alustalla puolestaan näyttävät minun silmiini jotenkin 60-lukuhenkisiltä eli retroilta (ei aavistustakaan miksi). Ehkä se on tuo sininen silikoni.
 
Omenapiirakka pimeässä.
Jouluinen omena-rahkapiirakka
150 g voita tai margariinia
2 dl täysjyvävehnäjauhoja
2 dl kaurahiutaleita
1 tl leivinjauhetta
1 tl inkivääriä
1 tl kardemummaa
1 tl kanelia
0,5 dl sokeria
n. 2 rkl vettä
250 g rahkaa
pari tippaa vaniljauutetta (tai vaniljasokeria)
2 dl omenasosetta tai -hilloa

Ota rasva pehmenemään huoneenlämpöön. Sekoita ensin kaikki kuivat aineet keskenään kulhossa ja sitten vaivaa ne (käsin) rasvan kanssa taikinaksi. Lisää loppumetreillä vesitilkka ja sekoita tasaiseksi. Painele vuoan pohjalle, apuna voi tarvittaessa käyttää kaurahiutaleita. Levitä päälle vaniljalla maustettu rahka ja omenasose oman taiteellisen näkemyksesi mukaan. Paista 200-asteisessa uunissa n. 30 min.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Valkoista hyvää: maa-artisokkakeitto


Hauskan kiemuraiset maa-artisokan mukulat näyttävät siltä, että niiden kuoriminen on mahdoton tehtävä. Niin se melkein onkin, ellei onnistu keittämään niitä juuri sopivan kypsiksi, jolloin kuori irtoaa mukavasti vetämällä kuin kaltatusta tomaatista ikään. Maa-artisokan keittoajan pitäisi olla n.15 minuuttia, omistani tuli mössöä kun vartin kohdalla ne tuntuivat vielä niin kovilta, että päätin hiukan pidentää keittoaikaa. Tässä tapauksessa se ei onneksi haitannut, kun aikomus oli joka tapauksessa tehdä sosekeittoa. Ylikypsien mukuloiden kuoriminen oli kyllä astetta tuskallisempaa, että sikäli en suosittele tätä menetelmää. 


Keitto kuitenkin valmistui ja maistui kerrassaan hyvältä. Ihmeellistä, miten noin maanläheisen näköisessä mukulassa voikin olla niin hienostunut maku!

Maa-artisokkakeitto 

1 kg maa-artisokkia
1-2 perunaa
1 sipuli
loraus öljyä
n. 1 l kasvislientä
2,5 dl kermaa
suolaa
muskottipähkinää
mustapippuria
sitruunamehua

Keitä perunat ja maa-artisokat kypsiksi (koosta riippuen perunan keittoaika on hiukan pidempi kuin maa-artisokan). Anna jäähtyä sen verran, että saat ne kuorittua. Hienonna sipuli ja kuullota öljytilkassa. Lisää kuutioidut maa-artisokat ja perunat  sekä kasvisliemi. Kiehauta. Lisää mausteet, soseuta keitto ja lisää lopuksi kerma. Anna hautua hetki, tarkista maku, syö ja nauti!

Kuten kuvasta voi päätellä, maa-artisokka on auringonkukan eikä artisokan sukulainen. Kuva täältä.

lauantai 22. lokakuuta 2011

Kuinka tyynyliinan tuijottamisesta tuli kiehtova harrastus


Symmetria on kiehtovaa. Käsitteenäkin symmetrisyys on aika vinkeä: jokainen jollain tavalla ymmärtää ja tunnistaakin sen, mutta harvapa sitä osaa varsinaisesti kuitenkaan määritellä. No, jos nyt sitten sattumoisin osaakin, näyttää maailma jonkin verran erilaiselta kuin ilman tätä tietoa.

Katsotaan kuvan kankaan kuviota. Symmetrinen? Kyllä, mutta miten? Symmetriassa on kysymys siitä, että kuvio säilyy muuttumattomana jossain ns. isometrisessä kuvauksessa. [Isometrinen kuvaus puolestaan on funktio, joka kuvaa jokaisen tason pisteen toiseksi pisteeksi siten, että kaikkien pisteiden väliset etäisyydet säilyvät ennallaan. Mutta ei siitä sen enempää.] Nämä kuvaukset ovat joko siirtoja, kiertoja tai liukupeilauksia tai näiden yhdistelmiä.

Osa kiertopisteistä.

Tästä kuviosta löytyy runsaasti kiertopisteitä: kaikki siniset pallukat sekä vaaleanpunaiset kukkakuvioiden keskustat (kuvassa mustat ympyrät). Kuviota voi kiertää minkä tahansa kiertopisteen ympäri 90, 180, 270 tai 360 astetta, ja se pysyy ennallaan. Aina kahden kiertopisteen puolivälissä, jokaisen pinkin alueen keskustassa, on myös kiertopiste (siniset neliöt), jonka ympäri kuviota voi kiertää 180 astetta eli puoliympyrän verran.
Voidaan myös siirtää kuviota sivulle tai viistoon kahden samanvärisen kiertopisteen välisen matkan verran.

Osa symmetria-akseleista.
Symmetria-akseleitakin on riittämiin: sinisten kiertopisteiden läpi kulkevat suorat vaaka- ja pystysuunnassa. Vaaleanpunaisten kiertopisteiden läpi kulkevat suorat vaaka- ja pystysuunnassa. Lisäksi vuorotellen sinisen ja vaaleanpunaisen kiertopisteen läpi diagonaalisesti kulkevat suorat. Kuvion voi peilata minkä tahansa akselin suhteen.

Kuvio edustaa yhtä seitsemästätoista mahdollisesta tasokuvioiden symmetrialuokasta (wallpaper groups). Niitä kun opettelee, alkaa rumemmastakin tapetista tai kankaasta löytyä ihan uudenlaista mielenkiintoa!

Kiitokset PiP Studion tyynyliinalle poseerauksesta!

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Dirt Music

Aína yhtä ihanaa löytää ihan vahingossa uusi kirjallinen ihastus! Tällä kertaa hän on nimeltään Tim Winton. Riemuani ei mitenkään vähennä se, että esim. parista Booker-ehdokkuudesta päätellen moni muu on löytänyt tämän australialaisen ennen minua. Australia onkin jäänyt kirjallisella kartallani vähän pimentoon, nyt saatiin tätäkin epäkohtaa hiukan oikaistua. Satunnaisotannalla poimin tuon otsíkossa mainitun teoksen kirjastosta matkaani, luin ja pidin. Sanavarastoni puutteellisuus tuli kyllä surullisen selväksi paikoitellen kalastus- ja luontoaiheisen tekstin parissa, mutta sisu ei antanut periksi vaihtaa suomennettuun versioon. Jo pelkässä nimessä (Maantiemusiikkia) on jo niiin paljon lost in translation  että ei vaan pysty. Jos yrittäisin kirjoittaa jonkinlaista arvostelua tms., siinä mainittaisiin sanat maa, muistot, musiikki, ihmisyys, rakkaus, yksinäisyys. Ja monta muuta. Onneksi en aio edes yrittää. Yöpöydällä odottelee seuraava opus: Breath. Kiitos taas kirjastolaitokselle, olet kaikista instituutioista sydäntäni lähinnä!  <3.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Älä aja mun yli!

Jostain syystä syksyisin iskee tällaiseen ei-käsityöihmiseenkin hetkellinen näpertelyinnostus. Viime syksynä päätin kunnostautua virkkaamisen saralla. Edellisestä kerrasta (puolikas pannulappu tokaluokalla - toisen puolikkaan tekivät äiti ja kaverit) en muistanut kuin ketjusilmukan teon, mutta Viivin virkkausnetin mahtavan selkeiden ohjeiden avulla sain kuin sainkin aikaiseksi mm. täysin tunnistettavan isoäidinneliön sekä kasan pikku kukkasia. Kukista muistui mieleen aiemmin jostain hankkimani turkoosit huopakukat, ja yhdessä ne jatkojalostuivat tällaisiksi heijastinrintakoruiksi. Välissä tietysti heijastinkangasta ja päällä jonkin aiemman syksyn askarteluprojektista ylijääneitä helmiä. Näitä oli kiva tehdä ja tuolla pilkkopimeässä tulevat ihan tarpeeseenkin.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Omenaista

Tänä(-kin) vuonna meillä tulee omenoita riesaksi asti. Aamuisin valitsen puusta hyvännäköisen yksilön evääksi töihin. Lisäksi teen piirakkaa, omenakaurapaistosta tai sitä mukailevaa kerrosjälkiruokaa ja sitten tietysti hilloa ja sosetta. Nyt päätin tunnustaa tosiasiat eli sen, että viimevuotisetkin hillot ovat edelleen enimmäkseen syömättä. Syy: tykkään tehdä omenahilloa, en syödä sitä. 

Joten päätin tehdä tällä kertaa vain omenasosetta pakastimeen. Siitä tulee ihanan raikasta kun ei liioittele sokerin kanssa. Pakastettavaan soseeseen ei periaatteessa tarvitse laittaa yhtään sokeria, mutta laitan hiukan koska sen pitäisi auttaa säilyttämään väriä ja C-vitamiinia tms. hyödyllistä.


Teen eri lajikkeista omat soseet niin tulee vähän vaihtelua makuun ja ulkonäköön. Tämä punainen on suosikkini, se on ehkä kaneliomenaa tai sitten ei. Omenat ovat keskikokoisia, kuoreltaan keltapunaisia ja hyvin vahapintaisia, ne voi kiillottaa hihaan sellaisiksi satujen kiiltävänpunaisiksi jouluomenoiksi. Rakenne on rapsakka, maku makea ja voimakas. Näistä tulee söpön vaaleanpunaista sosetta.



Halusin tehdä vähän karkeampaa sosetta, joten pilkoin 35 pestyä omenaa pikku kuutioiksi... Se sujui kyllä joutuisasti: otin muutaman ompun etumatkan ennen kuin laitoin ne ja pari desiä vettä kattilan pohjalle kiehumaan. Sen jälkeen lisäsin omenakuutioita sitä mukaa kuin sain pilkottua. Jossain vaiheessa muistin lisätä kanelitangon. Miedolla tulella ja välillä käännellen kuutiokeitto pärjää hyvin lähes omillaan.

Tässä systeemissä on se hyvä puoli, että osa omenoista tulee perusteellisesti keitetyksi ja osa käy kattilassa vain kääntymässä, muut siltä väliltä. Näin makukin jää ikäänkuin vivahteikkaaksi. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen muussasin keitoksen osittain sauvasekoittimella, tämä lajike oli niin kiinteää ettei se suostunut omin voimin soseutumaan lainkaan. Tein kuitenkin tahallisen epätarkkaa työtä.


Lisäsin ehkä reilun desin sokeria, puolet tavallista ja puolet ruskeaa raakaruokosokeria. Näistä jälkimmäinen oli soseen väriä ajatellen pelkästään epäonnisen typerä päähänpisto, maun kannalta sentään onnekkaampi sattuma... Aika herkullista tuli! 35 keskikokoisesta omenasta tuli 1,8 litraa sosetta.

Ja tietenkin jokainen omenasessio pitää päättää omenapiirakan leipomiseen. Tällä kertaa kauramuropohjalla ja syntisen hyvien kauramurujen kera: n. 30 g voita ja 0,5 dl tummaa sokeria sulatetaan kattilassa, kiehautetaan, käännellään sekaan reilu desi kaurahiutaleita. Annetaan hiukan jäähtyä ja kipataan piirakan päälle ravintoarvoja kohottamaan. :-) 




maanantai 22. elokuuta 2011

Keskiyön pannukakku

Klo 23.20 perjantai-iltana kuului kysymys "Mitä syödään?". Koska jääkaapissa oli lähinnä munia, maitoa, voita ja mansikkahilloa, ajatukset ohjautuivat varsin vaivattomasti pannukakkuun. Lähtökohtana toiminutta reseptiä mainostettiin sanoilla maailman paras pannukakku. Muutin ainesosien määriä hiukan, ja tuloksena oli tuhti ja pöyristyttävän määrän voita sisäänsä kätkevä pannukakku. Pannukakku valmistui keskiyöllä ja oli aivan syntisen hyvää!

Pannukakku (pellillinen)

4 dl vehnäjauhoja
1 reilu tl leivinjauhetta, vaniljasokeria sekä suolaa
3/4 dl sokeria
3 kananmunaa
8 dl maitoa
100 g sulatettua, jäähdytettyä voita

Aluksi sulata voi ja jätä jäähtymään. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää maito muutamassa erässä. (Tämä on ylivoimaisesti helpoin tapa välttää jauhokokkareet taikinassa!) Lisää sitten kananmunat ja lopuksi jotakuinkin jäähtynyt voisula. Paista n. 220-asteisessa uunissa puolisen tuntia. Jäähdyttele hetki ja syö jonkun ihanan hillon ja kermavaahdon kanssa.



torstai 18. elokuuta 2011

Punaista kivaa

Ikkunalaudalla majaileva chilimme tuottaa valmiiksi kuivattuja hedelmiä. Olen silti ylpeä siitä, että olen saanut pidettyä sen hengissä koko kesän. Kuvan yksilöt saivat arvoisensa lopun marinadissa, emo kunnostautuu pukkaamalla innokkaasti uutta satoa. Mitenkähän käy talvella, kun päivänvaloa ei ole tarjolla?



Pihamme viinimarjasato jakautuu lintujen ja ihmisten kesken noin suhteessa 85/15 (lintujen hyväksi). Ei haittaa.







En muista, mistä tämä söpöliini on alunperin kotoisin,
nykyisin se on aina mukana. Varoitus: ylösalaisten maatuskojen katselu saattaa aiheuttaa vakavaa hyväntuulisuutta!


TÄMÄ söpöliini sen sijaan on aito ja alkuperäinen Arabian Pehtoori-kannu, jollaisista pyydetään antiikkikaupoissa tähtitieteellisiä summia. Sen ostaminen torilta kohtuulliseen hintaan oli siis erinomainen hankinta ja suorastaan säästöä, ei suinkaan tarpeettoman roinan haalimista kuten joku ilkeämielinen voisi väittää. Mutta se nyt vaan oli niin vastustamattoman punainen!

maanantai 8. elokuuta 2011

Havainto kaivoista ja kultaisista linnuista

Nyt tarkkana:
"Mieleni on alinomaan kuin makaisin kaivonpohjalla ja jossain korkealla ohitseni lentäisi kultaiset linnut. Siksi pääni tulee usein kipeäksi, eikä ruoka maistu minulle, ennen rakkaatkaan kirjat käyvät minulle tylsän ikäviksi, enkä pidä enää tauluistani."
Mika Waltari: Neljä päivänlaskua (1949)

" [--] Elämä on halveksua itseään
ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta
ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko
ja ilmassa lentävät kultaiset linnut
ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi.[--]"
Edith Södergran: Livet, kokoelmasta Dikter (1916)

Hmm.
Södergranin runo kokonaisuudessaan suomeksi (suom. Uuno Kailas 1929) ja alkukielellä eli ruotsiksi.

Kuvan lintu ei liity tapaukseen.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

2 x Rebecca

1. Rebecca Clamp. Helsinkiläistynyt britti, monella tavalla kauniin oloinen laulaja-lauluntekijä säesti itseään koskettimilla Turun Kirjakahvilan erittäin pienimuotoisessa tapahtumassa. Yleisöä oli ehkä parikymmentä henkeä, lämpöasteita huomattavasti enemmän, nämä yhdessä pienessä tilassa takasivat keikan hikisen&intiimin tunnelman. Ympäristö oli omiaan vähäeleisille kappaleille, sanoituksistakin sai selvää. Pidin artistin teeskentelemättömästä olemuksesta, ja oli hauska kuulla välispiikeissä laulujen syntytarinoita. Levykokoelmanikin karttui, pitkästä aikaa, Rebecan uudella, järjestyksessään toisella albumilla Key to the City.

 2. Rebecca Gowers. Kaksi romaania ja yhden ns. tositarinan julkaissut kirjailija (britti tämäkin) on uusi, satunnaisotannalla kirjastosta löytynyt tuttavuus. Mukaan tarttui Gowersin esikoisromaani When to Walk (2007). Sen kummemmin erittelemättä: luin ja pidin. Erityisesti tarinan päähenkilöstä, joka oli sankarittareksi kovin epätyypillinen mutta henkilöhahmona aivan uskottava. Lukulistalle jäi vielä Gowersin toinen romaani The Twisted Heart (jonka varmaan kohdatessa olisin muuten saattanut kevytmielisesti hylätä jo nimen perusteella, ellen nyt olisi tullut lukeneeksi tätä toista ensin). Hieman paremmin jäsennellyn arvostelun When to Walkista voi lukea vaikkapa Guardianista.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

"...who howled on their knees in the subway and were dragged off the roof waving genitals and manuscripts..."

Kuka sanoo, ettei elokuvia kannata valita kannen perusteella? Howlista (2010) tuli heti kotisohvateatterini kuukauden elokuva, tai vaikka kahden.
Traileri:

Keskimäärin runot runoilijan itsensä lausumina ovat lähinnä kiusallista kuultavaa. Allen Gingsberg saattaa olla poikkeus. (Tätä kyllä kuulee ym. leffassa riittämiin, James Francon impersonaatio on erittäin vakuuttava!)

 

 

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

I Can't Stand The Rain

Joku lauloi ohimennen juhannuksena pari säettä tätä kappaletta, ja siitä asti minä olen saanut kuunnella sitä päänsisäisenä kesä-soundtrackinäni. Varsin epäajankohtainen näillä helteillä, eikä sitäpaitsi kovin totuudenmukainenkaan - olen hartaasti odotellut kaksi päivää luvattuja sateita, mutta eipä näy ei kuulu. Sinnikkääksi earwormiksi (hyh, mikä sana) tämä on kuitenkin kelpo valinta - kerran päässäni soi tauotta nelisen päivää Killing Me Softly, ja se olikin kyllä tappavaa se.

I Can't Stand The Rain -biisin alkuperäisesittäjä on Ann Peebles ja julkaisuvuosi 1973. Versioita ovat sittemmin tehneet vaikka ketkä, mutta ei kai tässä ole kovin paljon parantamisen varaa:

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Vapauden illuusio

Kesällä aika kuluu nopeammin, toisaalta hitaammin, ehkä paremmin. On loma ja aikaa nähdä ja tehdä. Ulkona on vihreää ja kukkia ja tarkenee (välillä). Voi tulla, mennä ja olla miten huvittaa, ylläpitää hetken vapauden illuusiota.

Taidetta Aurajoessa, haahkat.


Taidetta jokirannassa, Cafe art.

Irish Coffee -kakku. Taivaallista.
Seinäkirjoitus Naantalin kirkossa.

Kotipihan unikko.

Pauno Pohjolaisen työ Turun tuomiokirkossa.
Lukulistalla mm. Meera Syalin Life isn't all haha heehee sekä Zineida Lindénin Ennen maanjäristystä. Suosittelen kumpaakin, jos haluaa lukea hyviä, myös viihdyttäviä kirjoja useamman kulttuurin väliin juuttuneista tai eksyneistä ihmisistä. Umpimähkään valituissa opuksissa sattui olemaan sellainen yhteinen teema.


torstai 2. kesäkuuta 2011

Uusi lelu, värikkäämpi ruokavalio

Salakavala myyjä (ammattilainen, todella) näki tilaisuutensa kodinkonehyllyn edessä seisoskellessani. Hetken kuluttua olin uuden suristimen onnellinen mutta hiukan hämmentynyt omistaja. Sellaisen, jota ennen sanottiin tehosekoittimeksi ja nykyään blenderiksi.

Aluksi suhtauduin tulokkaaseen hiukan ristiriitaisin tuntein, koska periaatteessa en haluaisi ostaa mitään uutta, mitä en erityisesti tarvitse. Erityisen typerää on hankkia vähälle käytölle jääviä sähkövempaimia. Toisaalta sauvasekoittimeni nitisee liitoksissaan (kirjaimellisesti), ja sillä on viimeksi tehty saippuaa. Sen käyttö esim. mustikkapirtelön tai tomaattisoseen valmistuksessa ei myöskään ole kovin miellyttävää, ellei keittiön suursiivous ollut mielessä jo alunperinkin.

Turhaa spekulointia sikäli, että aparaatti koristaa jo toista viikkoa keittiöni viimeistä ns. laskutilaa. Havaintoja yhteiseltä taipaleeltamme:
1) Päivittäinen hedelmäannokseni on varmaan kaksinkertaistunut. Eikä se ollut ihan olematon alunperinkään. 
2) On kivaa, että on kone, joka pystyy murskaamaan jäätä. Noin niinkuin juomapuolta ajatellen.
3) Pirtelöön ei enää tarvitse lisätä maitoa tms. turhaa jäätelönjatketta, vrt. sauvasekoitin.
4) On kivaa, että sörsselit pysyvät valmistusastiassaan valmistusprosessin ajan, vrt. sauvasekoitin.
5) On yllättävän hankala ennustaa, minkä väristä tietystä hedelmä-/marjakombosta tulee blenderissä. Mahdollisesti ikuinen mielenkiinnon kohde.

Blenderi on selvästikin kesätarvike. Torilta saa sopuhintaan tarvittavat marjat ja hedelmät, ja jäänmurskausominaisuuttakin arvostaa eri tavalla, kun ulkona ei ole lunta.
 
Appelsiinia, banaania, kiiviä
mansikkaa, mansikkaa, mansikkaa

mangoa, appelsiinia, banaania





Lopuksi täydellinen mansikkapirtelö kahdelle:  litra mansikoita ja 1/3 l vaniljajäätelöä.

Tämän myötä rakastuin blenderiini lopullisesti.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Oranssi keitto tuotetestauksen merkeissä

Laiskuuskohtauksen siivittämänä nappasin marketin vihannesosastolta mukaan pötkylän, joka näytti koiranmakkaralta mutta todellisuudessa sisälsi 500 grammaa luomuporkkanasosetta. Hyllyjen väleissä harhaillessani katseeni osui niinikään luomuun kookosjauhopussiin, joka myös lähti testaukseen. Kookosjauho kuulostaa näppärältä tuotteelta, joka saattaisi ratkaista kookosmaidon loppumiseen tai väärään pakkauskokoon liittyvät ruuanlaitolliset kriisit.

Halusin tietysti laittaa ruokaa, jossa molemmat uutuudet pääsisivät kokeiluun. Toinen kriteeri oli nopeus ja kolmas keittous :-). Syntyi siis kookos-porkkanakeitto, jonka ainesluettelo ei päätä huimaa. Ilman mausteita tämä olisi varmaan syömäkelvotonta.



Päivän mausteet, morttelissa korianterinsiemenet.
Kookos-porkkanakeitto (kahdelle)

Loraus öljyä
1/2 tl chiliä (tai maun mukaan)
1 tl juustokuminaa, kurkumaa
pätkä tuoretta inkivääriä pilkottuna
2 rkl korianterinsiemeniä hyvin murskattuna
500 g porkkanasosetta
6 dl vettä
2 rkl kasvisliemijauhetta
3 rkl kookosjauhoa (tai enemmän!)
suolaa ja pippuria maun mukaan.

Ainekset lisätään tässä järjestyksessä, siis kuullotetaan mausteita hetki öljyssä ja lisätään sitten porkkanasose ja vesi. Sekoitetaan joukkoon kasvisliemijauhe ja kookosjauho (joka sekottui ihan mukavasti, eikä ruvennut kiukuttelemaan klimppien muodossa). Keitellään hetki ja maustetaan lopuksi suolalla ja pippurilla.

Koska keitosta tuli liian tulista (khrm), niin söimme sen runsaan raejuustomäärän kera. Kookoksen maku oli aika hento, jauhoa olisi voinut laittaa enemmän - pakkauksessa saisi olla jonkilainen sekoitussuhdeohje, ettei ihan sokkona tarvitsisi arvailla. Ensikokeilu vaikutti kuitenkin lupaavalta, testaaminen jatkukoon! Sen sijaan en tykännyt porkkanasoseen koostumuksesta, se ei ollut ihan sileää vaan sellaista miniklönttistä. Raejuuston lisääminen tavallaan ratkaisi tämänkin ongelman, koska miniklöntit katosivat isompiensa joukkoon. Soseen maussa ei sinänsä ollut vikaa, sitä voisi varmaan käyttää paremmalla menestyksellä vaikka sämpylöihin. Itse taidan jatkossakin turvautua niihin alkuperäisiin multaisiin oranssisiin juttuihin...

tiistai 3. toukokuuta 2011

Makeantulista oranssia: keitto paahdetuista paprikoista


Taas on käyty Blankossa soppavarkailla! Lounaslistalta löytynyt paprika-mascarponekeitto teki vaikutuksen upean punaisen värinsä ja intensiivisen makunsa ansiosta - pakkohan sitä oli itsekin kokeilla. Omasta keitostani tuli aika erilaista, ulkonäöltään ehdottomasti rumempaa mutta maultaan jopa parempaa! (Pois turha vaatimattomuus, kröhöm.) Paahdettu paprika on niiiin hyvää, ja siihen yhdistettynä chilin tulisuus, hunajan makeus ja mascarponen kermaisuus... aah.

Paprika-mascarponekeitto

4 punaista paprikaa
1 tuore tai kuivattu chili
2 pikkupurkkia tomaattipyreetä
n. 100 g mascarponea
1,5 litraa yrtti-kasvislientä
2 rkl hunajaa
(suolaa)


 Paahda paprikat suurina paloina 225-asteisessa uunissa grillivastuksen alla mehukkaan mustapilkkuisiksi (oma uunini tarvitsi tähän reilun vartin). Jäähdytä palat kannellisessa astiassa tai muovipussissa. Kuori jäähtyneet paprikat ja soseuta ne vaikka sauvasekoittimella. Poista chilistä siemenet, hienonna ja lisää paprikasoseeseen. Keitä hetki paprikaa, tomaattisosetta ja kasvislientä. Kasvisliemi on hyvä lisätä pienissä erissä sopivan koostumuksen saavuttamiseksi. Lisää hunaja ja tarvittaessa suolaa. Lopuksi sekoita joukkoon mascarpone, älä keitä enää mutta anna hautua tovi.


Huomioita:
- Mascarponen määrällä voi säädellä keiton tulisuutta. Chileistä kun ei koskaan tiedä.
- Silmän hierominen chiliöljyisellä sormella ei edelleenkään ole suositeltavaa. Auts! Pesu kylmällä vedellä ja jälkihoito silmätipoilla auttaa. Fiksumpaa olisi toki esim. käyttää kumihanskoja chilin käsittelyssä, mutta sehän olisi nössöilyä...

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Tanssivat objektit

Viimeiselle viikolle on osunut kaksi hyvää asiaa, joiden nimessä on määre tanssiva.

Kuva täältä

Ensimmäinen oli Erik Wahlströmin kirja Tanssiva pappi (2004), tiiliskiviromaani, jota luin koko pitkäperjantain. Kirja kertoo kansakoulun isäksi tituleeratun Uno Cygnaeuksen (1810-1888) tarinaa käsittääkseni suunnilleen tunnettuja faktoja kunnioittaen. En ole historiallisten elämäkertojen suuri ystävä (ja aihekin kuulostaa pikkuisen tylsältä), oli onnellinen sattuma että tartuin tähän! Tanssiva pappi ei nimittäin suinkaan ollut kuivakka kuvaus nuhteettomasta historian suurmiehestä vaan kiinnostava, hauska, satiirinen, liikuttava lukuromaani naisia rakastavasta miehestä, jonka elämän käänteet saneli lähinnä sattuma eikä tiukka määrätietoisuus.

Cygnaeuksen 16-vuotiaana aloitetut opinnot venyivät yhdeksänvuotisiksi laaja-alaisen opiskelun ja innokkaan opiskelijaelämän ansiosta. (Romaani alkaa siitä, mihin tämä aikakausi päättyy eli Cygnaeuksen pappisvihkimyksestä.) Cygnaeuksen myöhempään elämään mahtui kiinnostavia vaiheita, mm. viiden vuoden pesti Alaskan Sitkassa venäläisen siirtokunnan ensimmäisenä luterilaisena pappina. Tälle matkalle hän lähti puolipakolla aviottomasta lapsesta johtuvien työnsaantivaikeuksien siivittämänä. Kansakouluaate oli Cygnaeuksen hengenlapsi: hän perusti Jyväskylän opettajaseminaarit, ja hänen visioitaan olivat mm. koulun erottaminen kirkosta, ruumiillisen kurituksen kieltäminen sekä taitoaineiden sisällyttäminen opetukseen. Ansaitsee tittelinsä, siis. Lukulistalle lisätään Wahlströmin muu romaanituotanto: Jumala (2006) sekä Runebergistä kertova Kärpasenkesyttäjä (2010).

Toinen tanssiva oli Logomossa eilen nähty Tanssiva torni, Aurinkobaletin 30-vuotisjuhlateos. Yli 1,5 tuntia audiovisuaalista tykitystä, mitä siitä voi sanoa? Pidin kovasti karusta tehdaslavastuksesta, ryysyisestä puvustuksesta, ilmeikkäästä valaistuksesta ja siitä, että musiikki tuotettiin suurelta osin paikan päällä. Venäläistä haitarimusiikkia ja rytmikästä sahansoittoa, muunmuassa :-). Tanssijat olivat tietysti uskomattoman taitavia ja alkupuolen koreografiat hienoja. Muovikalvoja, -putkia ym. rekvisiittaa, savua, tulta ja valoa käytettiin hienosti kuvien ja tunnelmien luomiseen.

Kuva täältä
Lavalla, siinä tornissa, tapahtui niin paljon yhtäaikaa, että oli pakko valita mitä hahmoja ja tapahtumia millonkin seurasi. Noin puoliväliin asti kuvittelin kuitenkin, että esityksessä on jonkinlainen juoni :-). Sen jälkeen teos jotenkin hajosi, tai sitten vain väsähdin itse alati vaihtuviin kuviin ja liian korkeisiin desibeleihin. Koreografinen tanssiminen jäi vähemmälle, esittäjät keskittyivät erilaisten härpäkkeiden rakenteluun - tuntui kuin olisi siirrytty nykysirkuksen puolelle, mutta lähinnä niihin esivalmisteluihin ilman varsinaisia temppuja... visuaalista kikkailua ja kakofoniaa ilman pointtia,  hieman kärjistetysti sanoen.

Pienestä parjauksesta huolimatta Tanssiva torni oli hyvinkin kokemisen arvoinen, alkuosan upeat vaikutelmat jäivät kuitenkin päällimmäiseksi mieleen. Ja Logomo itsessäänkin on tilana ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Salaattia nassuun

Olen ollut havaitsevinani, että ruokaisat salaatit ovat kokemassa jonkinlaisen uuden nousun eri medioiden ruokapalstoilla. Tuskin ne ihmisten ruokapöydistä ovat varsinaisesti missään vaiheessa kadonneetkaan, mutta kieltämättä kevät ja erityisesti kesä ovat salaattien sesonkiaikaa. Aurinkoiseen muttei kovin lämpimään kevätpäivään sopii salaatti, jossa osa aineksista on lämpimiä tai haaleita. Viimeisin salaatti syntyi Palettilassa sen jälkeen, kun tällainen kaunokainen oli huutanut nimeäni torin vihanneskojun tiskistä:

Nimeltään punainen salanova


Salaatin kaveriksi ostin kesäkurpitsan, munakoison, rasiallisen kirsikkatomaatteja ja kaksi pakettia halloumia. Näistä halloumi pääsi paistumaan pannulle kuutioina, muut ainekset päätyivät uuniin.

Aluksi halkaistut tomaatit 120 asteeseen suolan,
mustapippurin ja meiramin kera...
...sitten muiden kasvisten kimppuun.
Mihin juustohöylää ei voisi käyttää?


Kasvikset menossa uuniin. Kesäkurpitsaviipaleissa on
sitruunaa ja öljyä, munakoisoissa punaista pestoa.
Puhti pois 225-asteisen grillivastus-
käsittelyn jälkeen!


Lopuksi halloumit pannun kautta pöytään ja ainekset sekaisin lautaselle. Kastikkeen virkaa toimitti mainio mansikkavinegrette.

Toim.huom. Tomaatit olisi (lähinnnä esteettisistä syistä) kannattanut ottaa
uunista jo siinä vaiheessa kun muiden kasvisten paahtaminen alkoi...