sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Pari onnenkantamoista kirjastosta

Olen ahkera kirjaston käyttäjä. Kirjastolaitos on mahtava asia ja kirjastot itsessään ihania paikkoja, ja melkein aina jotain hyvää tai ainakin lukemisen arvoista sieltä tarttuu matkaankin, vaikka valitsen useimmiten lainakirjani ihan hakuammunnalla. Toki lainailen jo tuttujen kirjailijoiden opuksia, mutta usein nappaan jotain palautushyllystä tai ns. jokerihyllystä (henkilökunnan näytille valitsemia kirjoja), tai sitten vain kiertelen hyllyväleissä ja tartun johonkin kiinnostavan oloiseen. Tämä on minusta hyvä tapa pitää oma lukemisto laajana sen sijaan että juuttuisi tiettyyn genreen, maahan, aikakauteen tms.

Viime viikkoina haaviin on tarttunut pari huomattavan hyvää romaania, Sarah Watersin The Little Stranger sekä Delphine de Viganin No ja minä.
 

 
 

Watersia olen lukenut ennenkin, mutta tämä teos oli kyllä aivan jotain muuta kuin The Night Watch. Tarina sijoittuu Englannin maaseutukylään heti 2. maailmansodan jälkeen. Pääosaa näyttelevät keski-ikäistyvä kunnanlääkäri sekä rapistuva maalaiskartano asukkaineen. Kulisseista ja tapahtumistakin tulee mieleen du Maurierin Rebecca, Bronten Humiseva harju, jopa Poen kummitusjutut... romaani ikäänkuin flirttailee traditionaalisten tarinakaavojen ja tyylilajien kanssa, mutta ei sitten ihan istu niihin kuitenkaan. Kaikessa kepeydessäänkin tämä oli varsin koukuttava kirja, huomasin miettiväni henkilöitä työmatkallakin!
 
De Vigan puolestaan oli ihan uusi tuttavuus. (Myönnettäköön, että minulla on usein vaikeuksia ranskalaisten romaanien kanssa. Ne ovat väärällä tavalla rönsyileviä, ja dialogi on jotenkin epäuskottavaa - saattaa johtua siitäkin, että joudun lukemaan ne käännöksinä, ehkä ranskan kieli ei oikein käänny kauniisti suomeksi? Esimerkiksi kehuttu Krokotiilin keltaiset silmät oli minusta ihan kamala.) No ja minä -romaanin päähenkilö on huippuälykäs, sosiaalisesti epävarma teinityttö, joka ryhtyy pelastamaan koditonta Nota. Tässä romaanissa parasta on harvinaisen onnistunut henkilökuvaus. Erityisesti päähenkilö on todella uskottava, eikä kirjailija ole tehnyt hänestä kummajaista tai karikatyyria. Tarina kulkee sujuvasti, eikä kirjan ahmaisemiseen kovin montaa tuntia mennytkään :). De Viganilta on käännetty ainakin englanniksi pari muutakin romaania, täytyy pitää nimi mielessä! (Oikeasti siis guuglaan jossain hyllyvälissä tämän kirjoituksen, nimet unohtuvat aina kun niitä tarvittaisiin - siksikin tämä blogi.)

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Tove Jansson ja kustannustoimittajan kaipuu

Luen tätä kirjaa:

Siis Tuula Karjalaisen elämäkertateosta Tove Jansson - tee työtä ja rakasta. Tämä on niitä kirjoja, jotka saavat harkitsemaan sohvapöydän hankkimista. Painava, kaunis, kalliin karheat kannet ja upea kuvitus. Sopisi siis täydellisesti siihen sohvapöydälle selailtavaksi.

Esipuheessa kirjailija sanoo halunneensa tarkastella Janssonin teoksia mahdollisimman läheltä tätä itseään; siitä yhteiskunnasta ja lähipiiristä käsin, jossa hän kulloinkin eli. En ole kovin pitkälle kirjassa vielä päässyt, mutta näkökulmavalinta vaikuttaa onnistuneelta. Jansson on hurjan kiinnostava hahmo, ja ajallinen ja sosiaalinen taustoitus täydentävät kuvaa.

Harmillisesti lukuelämystä pilaa tekstin laatu. Ensinnäkin tyyli horjahtelee pahasti, asiatekstin lomaan kirjoittaja on lisännyt omia kommenttejaan ja tulkintojaan, jotka naiiviudessaan ja tarpeettomuudessaan ärsyttävät pahasti ainakin tätä lukijaa. Varsinaisia kieli- ja kielioppivirheitäkin on, ei hirveästi, mutta enemmän kuin odottaisi laadukkaaksi tarkoitetulta teokselta.

Teksti on sisäisesti epäloogista ja kerronta töksähtelevää. Kappaleet ovat jotenkin irrallisia, eivätkä muodosta soljuvia kokonaisuuksia. Välillä kappaleet tuntuvat olevan yksinkertaisesti väärässä järjestyksessä: edellisessä kappaleessa saatetaan viitata henkilöön pelkällä sukunimellä, seuraavassa ko. henkilö vasta esitellään. 

Miten ihmeessä kannet ja taitto on jaksettu viimeistellä, mutta teksti on päästetty tuollaisena painoon? Lukemisen nautinto kyllä karisee, kun joutuu jatkuvasti täydentämään ja korjaamaan kirjoittajan lauseita ja ajatuksia, ja toisaalta sietämään itsestäänselvyyksiä ja turhaa toisteisuutta. Tekstin pitäisi kannatella lukijaa, ei toisinpäin. 

Missä ovat kustannustoimittajat, kun niitä tarvitaan? Kysyn vaan. Ja jatkan lukemista... puutteineenkin tämä on kiintoisa kirja.


sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Uusia lempikirjailijoita: Ulla-Lena Lundberg

Voiko puhua kirjailijalöydöstä, jos kyseinen kirjailija on urallaan tunnustettu ja palkittu ja saanut Finlandia-palkinnonkin muutama vuosi sitten? Ei varmaan muuten, mutta subjektiivisesti ottaen voi - minä kun en kiinnitä mitään huomiota Finlandia-palkintoihin, ja luen kirjani siinä järjestyksessä kun ne tulevat vastaan. Niinpä Ulla-Lena Lundberg oli vielä puoli vuotta sitten minulle yksi niistä nimeltä tutuista kirjailijoista, joilta en ollut lukenut ensimmäistäkään teosta.

Sitten tulin lukeneeksi sen Finlandia-palkitun romaanin eli Jään. Jää kertoo saaristolaiselämästä, sen fyysisistä ulottuvuuksista, mutta ehkä ennen muuta se on yhteisökuvaus. Kieli on kaunista (kiitos myös suomentaja Leena Vallisaaren!) ja tarina uskottava. Lisää tätä, siis!

Seuraavaksi aloitin Lundbergin meritrilogian ja luin siis sen ensimmäisen osan Leo. Voi pojat! Se oli jotenkin täydellinen romaani. Eikö ole upean kerronnan merkki, kun tempautuu täysin aiheeseen, josta ei tiennyt lainkaan olevansa kiinnostunut? No, minä en tiennyt olevani intohimoisen kiinnostunut Ahvenanmaan 1800-luvun laivanvarustuksesta ja talonpoikaispurjehduksesta. Kielen, kerronnan ja tarinan lisäksi romaanissa vaikutuksen teki Lundbergin asiantuntijuus, kuvauksen yksityiskohtien runsaus.

En ole vielä uskaltanut aloittaa trilogian seuraavaa osaa (odotukset korkealla!), joten tartuin tässä välissä jonnekin Afrikkaan sijoittuvaan teokseen Sade. Aloittaessani en ollut vielä lukenut Lundbergista itsestään mitään, joten en tiennyt hänen a) asuneen Afrikassa ja b) tutkineen siellä intohimoisesti kalliomaalauksia. Jos olisin tiennyt, en ehkä olisi ollut niin yllättynyt tästäkin romaanista paistavasta asiantuntijuuden määrästä. En osannut odottaa tästä aihepiiristä samanlaista suvereniteettia kirjailijalta, johon olin ilmeisesti jo tullut lyöneeksi jonkinlaisen saaristolaiskuvaus-leiman. Tässäkin tarinassa oli uskomaton imu ja intensiteetti, ja olin vähän surullinen kun se loppui :). Onneksi minulla on vielä monta teosta Lundbergilta lukematta, ja täytynee etsiä käsiinsä myös hänen matkakertomuksensa.

Tässä on linkki Suomen Kuvalehden kirjailijahaastatteluun -  sympaattinen henkilökuva ja kiintoisaa elämäntarinaa.
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/finlandia-voittaja-ulla-lena-lundberg-lopulta-jokainen-kirjani-henkilo-on-mina-itse/