Synkkä, synkempi, Joyce Carol Oates

Joulukuussa hurahdin kunnolla Joyce Carol Oatesiin. Huh! Oateshan on kirjoittanut hirveästi, mutta häntä on suomennettu vain vähän. Näidenkin kolmen romaanin jälkeen on vielä runsaasti (alkukielistä) luettavaa.

Paletin Oates-putki:
(Kursiivilla päähenkilöiden nimet, että muistan itse mistä kirjasta on kysymys.)

1. Man Crazy (1997) Ingrid Boone
2. Little Bird of Heaven (2009) Krista Diehl, Aaron Kruller
3. My Sister, My Love (2008) Skyler Rampike

Samaa näissä kaikissa kirjoissa on mm. se, että kaikkien juonet seuraavat päähenkilönsä elämää lapsuudesta nuoreksi aikuiseksi asti. Kaikki päähenkilöt myös ovat omassa elämässään jonkun muun heittopusseja, jonkin tragedian uhreja, ja kirjat seuraavat heidän surullista tietään lähtötilanteesta pohjalle ja mahdollisesti  sieltä ylös. Oatesin kirjoihin mahtuu paljon yksinäisyyttä, ajelehtimista, epätoivoa, brutaalia (seksuaalista) väkivaltaa, intohimoa ja toteutumattomia haaveita. Mutta ne on kirjoitettu upeasti ja pitävät otteessaan raskassoutuisuudestaan huolimatta. (Myönnettäköön, että otin My Sister, My Lovesta vähän joululomaa ja lukaisin välissä tuon Hornbyn Juliet, Nakedin.) Jokin viehättää synkissä tarinoissa, ei auta.

EN suosittele ketään lukemaan ensimmäisenä Oatesinaan tuota Man Crazya tai (Black Wateria, sen puoleen) vaan mieluummin vaikka Blondi tai Middle Age: A Romance tai The Falls. Mutta en kyllä pysty esim. katsomaan kauhuleffoja tai trillereitäkään, joten kaipa se on luonnekysymys tämäkin.

Tiiliskivien ystäville: JCO