En ole koskaan oikein ymmärtänyt fanittamisen päälle, mutta teininä kuuntelin The Curea ja silloin jo yli kolmekymppinen (!) Robert Smith oli ihana, kajaleineen ja pörrökampauksineen. Levylautasella pyörivät Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me ja Disintegration.
Nyt kun on YouTube ja vara valita, onkin kaksikymppisestä Robertista tullut jotenkin vetoavampi hahmo. Sen ajan biiseissäkin on hauskaa rautalankahenkistä energiaa. Onneksi 80-luvun taitteen tallenteita löytyy netistä ihan mukavasti ja levyhyllystä vuonna -80 julkaistu kokoelma Boys Don't Cry.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti