Kauan sitten ihastuin Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan Mr. Darcyyn (herkässä iässä kun olin). Sittemmin jouduin kohtaamaan väitteen, jonka mukaan Mr. Darcy on, ei vain naimisissa Elizabethin kanssa, vaan tyystin satuolento. Tämä otti koville, mutta kieltämisen, raivon, voimattomuuden, vihan ja lopulta hyväksynnän kautta kykenin käsittelemään asian ja kanavoimaan rakkauteni hahmoon Mr. Darcyn takana. Niinpä halusin nähdä Kuninkaan puhe -leffan, koska siinä on kaksi tuntia Colin Firthiä, oscareista viis. Se tavallinen tarina, siis.
Kuninkaan puhe. Aah. Suosittelen, suosittelen. Vaikka rakkauteni Firthiin mahdollisesti saikin alkunsa miehen kyvystä tuijottaa synkeästi kulmakarvojensa alta (mykän epätoivon vallassa), on jatkumon varmistanut sellainen tekijä kuin näyttelemisen taito. Firthin Yrjö on lamaantunut, kiivas, sinnikäs mies, jonka tarinaan oli helppo tempautua mukaan heti alusta. Kuinkahan monta sataa tuntia puheopetusta vaaditaan vakuuttavan änkytyksen oppimiseksi? Firth ei ole lintsannut. Kerronnan kaari oli hyvä ja näkökulma rajattu riittävän kapeaksi. Kuningashuoneen kuohunta ja toisen maailmansodan syttyminen muodostivat henkilökohtaisen tarinan taustan, elokuva ei yrittänyt haukata liian suurta palaa.
Ei yhtään silmiinpistävän huonoa roolitusta/roolisuoritusta. Brittien tähtinäyttelijäkaarti taitaa olla aika suppea, koska Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan näyttelijöistä paikalla olivat Firthin lisäksi ainakin Jennifer Ehle (Elizabeth) sekä David Bamber (limainen sukulaispastori Collins). Churchillin hahmo, kuka lie, oli erittäin hauska.
Ei päppärää-elokuvamusiikkia, jota kuulee nykyään niin samankaltaisena leffasta toiseen, että ihmettelee, kuinka joku vaivautuu ilmoittautumaan säveltäjäksi. Vaan Mozartia, Beethovenia ja sen sellaista laatutavaraa, tuttua sekin, mutta oikeaa musiikkia ja oikeissa kohdissa. Tosin siitä Beethovenin 7. sinfonian yhden osan käytöstä pitäisi aina varoittaa etukäteen, ettei vahingossa laita leffareissulle ripsiväriä. Sitäpaitsi tässä on nyt menty kohta vuorokausi samalla soundtrackillä... voittaa toki esim. Killing Me Softlyn ja California Dreamingin, joilla myös on tapana pesiytyä pyytämättä korvieni väliin päiväkausiksi. Tässäpä tämä, puikoissa maestro Bernstein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti