Kirkastakin kirkkaamman auringonpaisteen vastapainoksi tarvitaan mustaa kahvia.
Näistä on ihan turha yrittää valita parasta.
Ella Fitzgerald
Sarah Vaughan
Peggy Lee
k.d.lang
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
tiistai 8. helmikuuta 2011
PJ Harvey - Black Hearted Love
Musta on hyvä väri, koska silloin pääsee sanomaan sanasensa Polly Jean Harveysta, joka nyt vaan on paras! Kun viimeksi nähtiin, hyvä ystäväni Polly oli pukeutunut näin:
Keikalla PJ oli lavalla yksin, lauloi biisit ja soitti soittimet, jutusteli välillä mukavia tuhatpäisen yleisön edessä. Ja täytti karismallaan tilan ääriään myöten. Eikä unohtanut esittää Rid of Metä. Uskomaton nainen, kerrassaan!
Toistaiseksi uusimmalta albumilta, joka on siis PJ:n ja John Parishin toinen yhteisjulkaisu A Woman a Man Walked By, soi täälläpäin aikanaan ahkerasti mm. Black Hearted Love:
Tämä kaikki piti saada pois alta, koska Stellan tontilla odotti ilosanoma: uusi levy Let England Shake julkaistaan viikon päästä! En malta odottaa - eikä tarvitsekaan, koska koko levyn voi kuunnella NPR:n sivuilta. Tähän väriteeman mukainen poiminta In the Dark Places: klik! (<-- en nyt tähän hätään osannut upottaa tuota). Hyvältä kuulostaa, kuinkas muutenkaan.
 |
| White Chalk -kiertueen puvustusta. Kuva täältä. |
Toistaiseksi uusimmalta albumilta, joka on siis PJ:n ja John Parishin toinen yhteisjulkaisu A Woman a Man Walked By, soi täälläpäin aikanaan ahkerasti mm. Black Hearted Love:
Tämä kaikki piti saada pois alta, koska Stellan tontilla odotti ilosanoma: uusi levy Let England Shake julkaistaan viikon päästä! En malta odottaa - eikä tarvitsekaan, koska koko levyn voi kuunnella NPR:n sivuilta. Tähän väriteeman mukainen poiminta In the Dark Places: klik! (<-- en nyt tähän hätään osannut upottaa tuota). Hyvältä kuulostaa, kuinkas muutenkaan.
Mustaakin mustempaa
Kepeää lukemista kaipaavan kannattaa pysytellä kaukana tästä opuksesta:
Juonipaljastuksia tekemättä voin kertoa, että ensimmäisellä sivulla auto syöksyy tieltä juurikin sinne mustaan veteen, ja lukija joutuu lukemaan ne loput 154 sivua saadakseen tietää miten kävi. Arghh! Ei voi suositella vesipelkoisille, ahtaanpaikankammoisille, hukkumisunia näkeville... paitsi että kaikessa piinaavuudessaan tämä on kuitenkin ihan loistavaa proosaa, ja niin paljon enemmän kuin trilleri tai painajainen. Ja voihan sen ajatella niinkin, että jos itseä synkistyttää niin tällainen teos auttaa laittamaan asioita perspektiiviin. Eli suosittelen sittenkin ihan kaikille :-).
Joyce Carol Oates on valtavan tuottelias kirjailija, jonka teoksia on (arvostukseenkin nähden) suomennettu käsittämättömän vähän. Otavalta on näköjään tullut pari uuttakin suomennosta viime vuosina, ehkä tilanne on siis korjaantumassa nyt kun niitä Pulizereehdokkuuksiakin on kirjailijalla plakkarissa kolmin kappalein. Olen pitänyt kaikista lukemistani Oatesin kirjoista, vaikka osa niistä on kyllä niin synkkää tavaraa että huh. Esimerkiksi Haudankaivajan tytär (The Gravedigger's Daughter, 2007. Linkki vie NY Timesin arvosteluun.). Ihan helmi on Marilyn Monroen jokseenkin kuvitteellinen elämäkerta Blondi (Blonde, 2000).
Kyllä maailma vaan olisi paljon ikävämpi paikka ilman hyviä kirjailijoita. Kiitos, Joyce Carol Oates!
Juonipaljastuksia tekemättä voin kertoa, että ensimmäisellä sivulla auto syöksyy tieltä juurikin sinne mustaan veteen, ja lukija joutuu lukemaan ne loput 154 sivua saadakseen tietää miten kävi. Arghh! Ei voi suositella vesipelkoisille, ahtaanpaikankammoisille, hukkumisunia näkeville... paitsi että kaikessa piinaavuudessaan tämä on kuitenkin ihan loistavaa proosaa, ja niin paljon enemmän kuin trilleri tai painajainen. Ja voihan sen ajatella niinkin, että jos itseä synkistyttää niin tällainen teos auttaa laittamaan asioita perspektiiviin. Eli suosittelen sittenkin ihan kaikille :-).
Joyce Carol Oates on valtavan tuottelias kirjailija, jonka teoksia on (arvostukseenkin nähden) suomennettu käsittämättömän vähän. Otavalta on näköjään tullut pari uuttakin suomennosta viime vuosina, ehkä tilanne on siis korjaantumassa nyt kun niitä Pulizereehdokkuuksiakin on kirjailijalla plakkarissa kolmin kappalein. Olen pitänyt kaikista lukemistani Oatesin kirjoista, vaikka osa niistä on kyllä niin synkkää tavaraa että huh. Esimerkiksi Haudankaivajan tytär (The Gravedigger's Daughter, 2007. Linkki vie NY Timesin arvosteluun.). Ihan helmi on Marilyn Monroen jokseenkin kuvitteellinen elämäkerta Blondi (Blonde, 2000).
Kyllä maailma vaan olisi paljon ikävämpi paikka ilman hyviä kirjailijoita. Kiitos, Joyce Carol Oates!
sunnuntai 6. helmikuuta 2011
Joskus löytää, vaikkei etsi
Eksyin jo unohtunutta reittiä pitkin erääseen blogiin. Tykästyin tekstiin ja aiheisiin ja lukaisin sitten koko blogin läpi. Ja mitä löytyikään - tadaa:
http://toinenkerta.wordpress.com/2010/06/21/monokromaattinen-ruokavalio-osa-1-oranssi-ruoka/
Erityismaininta blogistille lisäksi Suzanne Vegan Language-biisiin linkittämisestä.
Paletti vetäytyy pohtimaan ajatusta monokromaattisesta ruokavaliosta.
http://toinenkerta.wordpress.com/2010/06/21/monokromaattinen-ruokavalio-osa-1-oranssi-ruoka/
Erityismaininta blogistille lisäksi Suzanne Vegan Language-biisiin linkittämisestä.
Paletti vetäytyy pohtimaan ajatusta monokromaattisesta ruokavaliosta.
Ravintola Tintå & copycat iskee jälleen
Ehkä viimeisenä turkulaisena vierailin minäkin vihdoin Tintå-ravintolassa. Kivan näköinen ja oloinen paikka, mutta musiikki oli liian kovalla eikä sopinut tyylilajiltaankaan tunnelmaan. (Seuralaisen mukaan aiemmin ei ole ollut meluongelmaa, toivottavasti tämä oli poikkeus.) Muutenhan paikka oli vallan viehättävä, ja erityisesti jakamamme Margherita Extra -pizza oli mahtavan makuinen. Ohuella pohjalla tomaattikastiketta, mozzarellaa, rucolaa ja pinjansiemeniä. Yksinkertaista ja hyvää!
Niinpä sitten päätin tarjoilla viikonlopun vieraille jotain samankaltaista. Samalla vaivalla koko menyystä tuli aika italialaishenkinen: alkuruuaksi marinoituja artisokansydämiä, paprikaa & oliiveja ja salaattia, jälkiruuaksi luottojälkiruokaani feikki-tiramisua.
Koska olen laiska enkä yhtään hifisti mitä ruokaan tulee, en lähtenyt tätä kokeilua varten hankkimaan kiviarinauunia, paistolevyä tai edes durumvehnäjauhoja. Ainut ponnistukseni tavoitella italialaistyyppistä pizzaa oli pohjataikinan valmistus vaivaamalla ja pohjan kaulitseminen. (Yleensä teen pannupizzatyyppisen pohjan mahdollisimman vähillä jauhoilla, jolloin se jää tosi löysäksi ja pikemminkin kaadetaan kuin kaulitaan pellille.) Pohjaan tuli 2,5 dl kädenlämpöistä vettä, vajaa 1/2 pakettia tuorehiivaa, hiukan sokeria ja suolaa sekä mittaamatta jäänyt määrä vehnäjauhoja. Sekoitin ensin veden, hiivan, suolan ja sokerin ja näihin desin pari jauhoja. Jätin hiivan heräilemään ehkä 20 minuutiksi. Kun velli alkoi kuplia, lisäsin jauhoja pikkuhiljaa, kunnes taikina oli riittävän kiinteää kipattavaksi ulos kulhosta puiselle leikkuulaudalle. Vaivasin taikinaa ehkä 10 minuuttia lisäten jauhoja pikkuhiljaa, kunnes käsissäni oli mukavan kiinteä mutta kuohkea pallo, joka ei enää halunnut tarttua sen enempää käsiin kuin alustaankaan. Jaoin taikinan kolmeen osaan, pyöritin palloiksi ja jätin liinan alle kohoamaan.
Taikinan kohotessa tein tomaattikastikkeen paseeratusta tomaatista ja tomattipyreestä (maksamaton mainos: Mutti), sokerista ja yrteistä. Lähinnä siis ainekset lämmitetään kattilassa ja jätetään hautumaan miedolle lämmölle. Kaulitsin taikinapallukat pitkulaisiksi, suunnilleen ovaalin mallisiksi (tämäkin Tintån esikuvan mukaan), päällä tomaattikastiketta ja mozarella di bufalaa. Paistoin pizzat uuniritilän päälle viritetyllä foliolla. Valmiin pizzan päälle lisättiin pöydässä rucolaa, basilikasilppua ja/tai paahdettuja pinjansiemeniä, kukin makunsa mukaan.
Oli se hyvää. Ei ihan yhtä hyvää kuin esikuvansa, myönnettäköön, mutta oikein hyvää. Pizza jäähtyy tosi nopeasti, jonkinlaiselle lämpölevylle olisi ollut käyttöä tarjoilussa. Pohjasta - tykkään ehkä sittenkin enemmän siitä tavallisesta pohjastani, koska se on ilmavampaa ja rapeampaa. Mutta tämän tekeminen ja käsittely oli paljon hauskempaa ja lopputulos nätimpi ja näkemykseni mukaan italialaisempi. Täytyy varmaan tästälähin vuorotella näiden välillä.
Niinpä sitten päätin tarjoilla viikonlopun vieraille jotain samankaltaista. Samalla vaivalla koko menyystä tuli aika italialaishenkinen: alkuruuaksi marinoituja artisokansydämiä, paprikaa & oliiveja ja salaattia, jälkiruuaksi luottojälkiruokaani feikki-tiramisua.
 | ||
| Salaatti. Vuonankaali on jotenkin söpöä. |
 |
| Taikinasta tuli kolme tällaista pallukkaa. |
 |
| Kuvaan ehtivät vain ylijäämäpalat. Onneksi niistä sai koottua melkein kokonaisen pizzan :-). |
Kevään ennakkonäytös
torstai 3. helmikuuta 2011
Hengeltään oranssi pehmykäinen
Eikö kuulostakin oranssilta tämä juoma?
3 dl pakastemansikoita
2,5 dl maustamatonta jugurttia
0,5 dl leseitä
2 dl appelsiinimehua
Surruutetaan tässä järjestyksessä esim. sauvasekoittimella jäähileiseksi samettiseksi juomaksi. Ennakkomielikuvani lopputuloksesta oli sellainen vaaleanoranssinpunertava, mutta toisin kävi: se olikin ihan vaaleanpunaista ilman minkäänlaista keltaista vivahdetta. Väriin olin hiukan pettynyt, mutta makuun en lainkaan! Ehdottoman piristävää ja hyvää, katosikin parempiin suihin ennen kuin ehdin ajatellakaan kuvan ottamista. Sopisi loistavaksi aamiaiseksi, paitsi ettei heti aamusta huvitä päristellä meluisilla kodinkoneilla.
Pehmykäinen on puolestaan ehdotukseni tyhmän smoothie-sanan suomenkieliseksi vastineeksi. :-)
3 dl pakastemansikoita
2,5 dl maustamatonta jugurttia
0,5 dl leseitä
2 dl appelsiinimehua
Surruutetaan tässä järjestyksessä esim. sauvasekoittimella jäähileiseksi samettiseksi juomaksi. Ennakkomielikuvani lopputuloksesta oli sellainen vaaleanoranssinpunertava, mutta toisin kävi: se olikin ihan vaaleanpunaista ilman minkäänlaista keltaista vivahdetta. Väriin olin hiukan pettynyt, mutta makuun en lainkaan! Ehdottoman piristävää ja hyvää, katosikin parempiin suihin ennen kuin ehdin ajatellakaan kuvan ottamista. Sopisi loistavaksi aamiaiseksi, paitsi ettei heti aamusta huvitä päristellä meluisilla kodinkoneilla.
Pehmykäinen on puolestaan ehdotukseni tyhmän smoothie-sanan suomenkieliseksi vastineeksi. :-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)