Colm Tóibin (ja Henry James)

kuva

Ilo on aina yhtä suuri, kun lähes satunnaisotannalla valikoitujen kirjaston kirjojen joukosta löytyy teos, joka johdattaa Todella Hyvän Kirjailijan jäljille. Näin on taas käynyt, ja nyt olisi opeteltava tällainen vaikea irlantilaisnimi kuin Colm Tóibin. Ensikosketuksen tarjosi romaani Brooklyn. Se kertoo 50-luvulle sijoittuvan tarinan irlantilaistytöstä, joka lähetetään yksinään Yhdysvaltoihin parempaa elämää rakentamaan. Romaani oli nopealukuinen, tarina tempaisi mukaansa. Erityisesti kiinnitin huomiota päähenkilön ns. sielunelämän uskottavaan kuvaukseen.

Seuraavaksi lainasin romaanin The Master, jota luinkin sitten pidempään kuin mitään (hyvää) kirjaa pitkään aikaan. Osittain tämä hitaus johtui ihan ulkoisista seikoista, mutta osittain myös tekstin intensiivisyydestä - ei mitään nukahtamisluettavaa.

The Master kertoo Henry Jamesin elämästä. Tapahtumien osalta kirjailija on ilmeisesti taustatyönsä tehnyt, ja ilmoituksensa mukaan maustanut tekstiä myös suorilla lainauksilla kirjeistä ja päiväkirjoista. Fokus on tässäkin romaanissa päähenkilön sisäisessä kokemusmaailmassa, ja lopputulos on sekä uskottava että jotenkin riipaiseva, vaikkei itse tarina täysin lohduton ole.

Tóibin onnistuu sen verran hyvin, että romaanin loputtua jäin suorastaan kaipaamaan Henry Jamesia. Romaanissa myös väläyteltiin uteliaisuutta herättävästi Jamesin eri romaanien taustoja, ja nyt ei auttane kuin lukea uudelleen ainakin Naisen muotokuva.  Elokuvastakaan ei juuri muistikuvia ole, mutta tuskin se ihan huono oli? Siinäpä katsottavaa joululomalle - sitten voikin taas palata Tóibinin tuotannon pariin jossa onneksi riittää kahlattavaa siinäkin.

Bored to death, cut, mad, and lonely

(Otsikolla en sentään viittaa itseeni, vaikka yllättävän väsynyt eilisen maltillisen juhlinnan jälkeen olenkin.)

Bored to Death on HBO:n sarjoista uusin "löytöni". Löytö lainausmerkeissä vaikkapa siksi, että sarjaa oli tehty kolme kautta ja se oli myös lopetettu ennen kuin sain vainun sen olemassaolosta :-) . No mutta, parempi myöhään jne.

Sarjassa on useampi antisankari, veijarikomedian aineksia ja leppoisa tunnelma. Ja erittäin tarttuva tunnusmusiikki, josta tuo otsikon säekin. Parin päivän tauottoman hyräilyn jälkeen katsoin aiheelliseksi selvittää laulun tekijän, ja yllätyksekseni biisin esittäjän nimen  Coconut Records takaa paljastui pääosan esittäjä itse - Jason Schwartzman. Ja biisin tekijäksi on merkitty Schwartzmanin lisäksi sarjan kirjoittaja Jonathan Ames. Joka on myös lainannut nimensä sarjan päähenkilölle...

Aloin jo epäillä, että Schwarzman ja Ames ovat yksi ja sama henkilö, mutta totesin pian että se on ulkonäöllisistä syistä mahdotonta :-) . Sen sijaan guuglaillessa selvisi, että Ames on seurustellut takavuosien suosikkiartistini Fiona Applen kanssa, ja edelleen se, että Applelta on tullut viime vuonna uusi levy! Pitkän julkaisutauon ja lopettamishuhujen myötä olin jo mielessäni haudannut koko artistin.

Aika kauas eksyin päässä soineen kappaleen selvittämisestä, mutta musiikki on sen verran tärkeä juttu, että arvion lopputuleman varsin onnistuneeksi. Mitäpä hyödyllisempää sitä tekisi harmaan räntäsateisena päivänä...

Termospullon uusi elämä

Sunnuntaiaamun kunniaksi päätin hyökätä sisältä aivan ruskeaksi pinttyneen terästermarin kimppuun aseinani kiehuvan kuuma vesi ja kidesooda. Soodakiteitä termokseen (sen verran että pohja peittyi), vedenkeittimestä kuumaa vettä termos puolilleen, korkki kiinni ja vimmattua hölskytystä.

Tulos oli kuin ostos-TV:n mainoksesta. Sisäpinta hohtaa kilpaa auringon kanssa (no eipäs nyt liioitella... :)). No mutta, taas tuli todistettua kidesoodan pätevyys. Aiemmin olen putsannut sillä menestyksekkäästi mm. pohjaanpalaneita kattiloita, alunperin ostin soodapussin maalattavan seinän pesua varten... kerrassaan monikäyttöinen aine, siis! Eikä hintakaan päätä huimaa: kilon pussi maksaa näköjään Motonetissa 4,50 €. Oma pussini on nyt puolillaan ja ostin sen ehkä viisi vuotta sitten.

Myös tavallista ruokasoodaa olen käyttänyt menestyksekkäästi lähinnä tiskialtaan puhdistukseen ja kiilloitukseen. Ruokasoodaakin saa isommissa pakkauksissa huomattavasti edullisemmin kuin niitä pikku lieriöitä ostamalla.

En suhtaudu ihan hirveän intohimoisesti pesuaineisiin, mutta toisaalta jos ajattelee itseen ja ympäristöön kohdistuvaa kemikaalikuormaa, niin ehkä pitäisi. Halusin tai en, omat allergiat ja yliherkkyydet ohjaavat tehokkaasti poispäin voimakkaista hajusteista ja ylenpalttisesta kemikaaleilla läträämisestä. Etikasta, soodasta ja sitruunasta ainakin näyttäisi olevan moneksi, ja uskoisin että moni meillä majailevista pesuaineputeleista jää lajinsa viimeiseksi edustajaksi tässä taloudessa (kuten kaakelinpesuaine ja vessänpöntön puhdistusaine). Harmi vaan,  että tällä siivoustahdilla ne kuluvat hi-taas-ti eikä siivousainehyllyyn siis ole tiedossa lisätilaa pitkään aikaan!

Edit: satuin löytämään tällaisen luonnonmukaisen siivouksen niksejä esittelevän blogitekstin. Pääosissa juurikin sooda, etikka ja sitruuna... hyödyllisiä vinkkejä, vaikka blogin esittelyteksti aiheuttaakin minussa pieniä vilunväreitä...

Oranssit keitokset: kurpitsakeitto

Tuttavuuteni kurpitsan kanssa on kaikki nämä vuodet rajoittunut koulun keittolassa tarjottavaan kurpitsapikkelssiin, joka onkin ollut makuinhokkieni kärkikastia ihan yhtä kauan. Tästä syystä olen suhtautunut palluraparkaan varsin ennakkoluuloisesti ja välttänyt lähempää tutustumista - kunnes jouduin taannoin vähän niinkuin pakosti syömään kulhollisen kurpitsakeittoa. Ja se oli ihanaa! Joten nyt pursuan vastaherännyttä rakkautta kurpitsaa kohtaan ja tässä sen ensimmäinen osoitus: oma kookoksinen versioni kurpitsakeitosta.

Kuva täältä

Tarvitaan:

Pienehkö kurpitsa (tuollainen kuvassa olevan näköinen)
Pari porkkanaa
Sipuli
Kasvislientä
1 purkki kookosmaitoa
Kurkumaa, currya, muskottipähkinää, chiliä
Suolaa
Hunajaa
Pippuria
Öljyä

Halkaise kurpitsa, kaavi siemenet pois ja leikkaa isoiksi lohkoiksi. Kuori ja paloittele porkkanat. Paahda öljyllä ja pippurilla maustettuja palasia 180-asteisessa uunissa, kunnes kurpitsan hedelmäliha on pehmeää ja helppo kaapia irti kuoresta. (Paahdoin 45 min., koska oli muuta tekemistä. Vähempikin olisi riittänyt, mutta ei siitä haittaakaan ollut!)

Kasvisten paahtuessa kuullota sipulit öljyssä mausteiden kanssa. Minä laitoin kurkumaa reilusti, currya vähän vähemmän ja muskottipähkinää ja chilijauhetta hyvin maltillisesti.

Lisää kasvisliemi, porkkanat ja kurpitsa. Kiehauta ja soseuta sauvasekoittimella. Sekoita joukkoon kookosmaito, maista ja mausta suolalla, pippurilla ja hunajalla.

Tällaisia keittoja kuvaillaan yleensä adjektiivein samettinen ja lempeä. Koska ruokapöytään oli tiedossa vähän ärhäkämmän ruuan ystäviä, tarjoilin keiton lisukkeena vihreää chilipaprikaa ohuina renkaina. Koristi annokset kauniisti ja jokainen sai ruokaansa kaipaamansa määrän ytyä. Itse jätin chilit tällä kertaa väliin ja nautiskelin vain paahdetun kurpitsan pähkinäisestä mausta.

***

Lisäksi yritin tehdä parmesaanikeksejä ihan todella yksinkertaisella ohjeella. Jätin taikinasta mausteet pois, mutta kierittelin taikinapötköt nätisti toisen jauhetussa rosmariinissa ja toisen mustapippuri-valkosipulijauheessa ennen kekseiksi leikkaamista. Keksit menivät uuniin sievinä nappuloina ja tulivat ulos pellillisenä rasvamössöä, joka ei pysynyt kasassa mitenkään! En ole koskaan kuvitellut itsestäni suuria leipurina, mutta tämä oli jo pohjanoteeraus. Vieläkin nolottaa. :-) Ruokavieraat lohduttivat suloisen ponnekkaasti ja keitto sentään onneksi oli hyvää...

Kenkäkatselmus

Kenkiä tuntuu aina olevan eteinen täynnä, vaikkei täällä varsinaisia kenkähamstereita asu. Tänään sain aikaiseksi käydä kengät läpi, lähinnä tarkoituksena tutkia talvikenkätilanne ja laittaa liian kesäiset laatikoihin. Katselmuksen saldo oli odotettua parempi.

- Roskiin lähti kolme paria kenkiä (joista yhdet minun) sekä yhdet jumppatossut. Lisäksi töissä odottaa kaksi poisheitettävää kenkäparia.
- Kellariin siirrettiin viisi paria (kaikki miehen harrastuskenkiä) odottamaan tulevaa käyttöä.
- Kierrätykseen viisi paria kenkiä tai sandaaleita (joista neljät minun).
- Yhden parin aion kiikuttaa suutarille kysyäkseni, voiko ne pelastaa.

Aika absurdia, pienissä tiloissa on majaillut 14 paria jalkineita täysin tarpeettomasti. Edes yhtään kovin vaikeaa luopumispäätöstä ei tarvinnut tehdä. Oma lukunsa ovat vielä ne parit, jotka kuvittelen myyväni pois. Niihin en tässä yhteydessä kajonnut lainkaan. (Sivumennen sanoen myynti ei tunnu käytännössä toteutuvan millään, ja alan pikkuhiljaa olla valmis ottamaan taloudellisesti hiukan siipeeni siitä ilosta, että pääsen kamoista eroon ilman myyntiruljanssin vaatimaa vaivaa...)

Menestys kenkien suhteen siivitti vielä yhden ulkoilutakin ja yhden paidankin keräykseen. Sisko huoli kolme kirjaa ja yhdet sukkahousut. Mahtavaa! Ilahduin myös siitä, että taidan oikeasti tarvita yhdet talvikengät. En ole käynyt kaupoilla pitkään aikaan ja kengät ovat mukavimmasta päästä ostettavia. Kai se on tunnustettava, että minussakin asuu pieni shoppailija, joka antaa kuulua itsestään kun ei pitkään aikaan ole päässyt hommiin...

Musiikin kuuntelusta

On ollut kausia, jolloin olen kuunnellut musiikkia kotona ollessani suunnilleen aina. Sitten on ollut kausia, jolloin olen kulkenut joka paikkaan napit korvilla. Kun aikanani lähdin yhden rinkan taktiikalla vaihtoon, raahasin mukaan 40 cd-levyä ja soittimen, totta kai.

Jostain syystä viimeisen kahden vuoden aikana musiikin kuuntelu on kuitenkin jäänyt. Olen kaivannut sitä, mutta silti jättänyt kuuntelematta.

Välineistä ei ole kiinni. Omistamani laitteet, joiden avulla voi(si)n kuunnella musiikkia:

*stereot
*levysoitin
*tabletti
*kannettava tietokone
*blu-ray + tv
*mp3-soitin
*oma puhelin
*työpuhelin

Omistamani musiikki on lähinnä CD-levyillä, joista iso osa, mutta ei kaikki, on siirretty myös ulkoiselle kovalevylle. Jonkin verran löytyy musiikkitiedostoja, joita en omista missään fyysisessä muodossa. Historian alkuhämäristä on tallella myös nippu LP-levyjä, joiden joukossa muutama tärkeäkin. Sitten on muutama DVD.

Olen pyöritellyt pitkään mielessäni ajatusta CD-levyistä luopumista ja kaiken musiikin siirtämistä ulkoiselle kovalevylle. En osaa päättää. Toisaalta näen levypinot muovisina pölynkerääjinä, joista olisi kiva päästä eroon, toisaalta pidän kansilehdykkää aika tärkeänä osana albumia. Toisaalta olisi hienoa saada kaikki levyt samaan paikkaan, mutta mitä sitten jos se brakaa?  Enkä sitten kuitenkaan saisi ihan kaikkea samaan paikkaan, koska ne LP:t ja DVD:t. Argh.

Päätöstä odotellessa levyt makaavat vaikeasti saavutettavina pahvilaatikoissa olohuoneen sohvan takana ja tiedostot mikä missäkin. Ratkaisu tämäkin.

Taannoisesta hurahduksesta Regina Spektoriin lähti kuitenkin pieni soiva lumipallo pyörimään.

Ostin kaksi Spektorin levyä.
Kuuntelin niitä hiukan töissä, mutta siellä ei ehdi keskittyä.
Musiikin kuuntelu työmatkoilla tms. on nyt jostain syystä ihan no-no, ei huvita.
Kotona en kuunnellut levyjä, koska - no niin: tajusin, että en kuuntele kotona musiikkia, koska ne hiton stereot on väärässä paikassa. Olohuoneessa, eli siellä missä on myös meluavat kodinkoneet (meillä on avokeittiö), televisio ja ennen kaikkea mies, joka kuuntelee usein omia juttujaan kuulokkeilla. Tuntuisi omituiselta laittaa kilpaileva levy soimaan toisen niskan taakse, vaikka hän sanookin ettei häiritse.

Voi pyhä yksinkertaisuus. Suuren oivalluksen tehtyäni siirsin pikkuiset stereoni olohuoneesta makuuhuoneeseen. Ne mahtuivat ihan hyvin kirjahyllyyn, koska poistoja on taas tehty. Valikoin levykokoelmasta parikymmentä levyä ja jätin loput laatikoihin.

Tähän mennessä ratkaisu on toiminut loistavasti. Stereot ovat käden ulottuvilla ja kaiuttimet sopivasti ihan lähellä. Minulle on tyypillistä kuunnella samaa muutaman levyn sykliä kymmeniä kertoja ennen kuin haluan vaihtelua, joten tämä 20 levyn käsikirjasto riittää kyllä pitkään.

Vielä kun keksisi jonkun toimivan kokonaisratkaisun musiikin säilytykseen ja kuunteluun. Sitä odotellessa olen kuitenkin onnellinen tästä yksinkertaisesta siirrosta, joka palautti musiikinkuuntelun kertaheitolla osaksi päiviäni. Kiitos Regina!

Ihan huomaamattomana siellä alahyllyllä!

Viihdykettä sairastupaan

Viime viikonlopun vietin pitkästä aikaa ihan rehellisessä flunssassa. Koska mitään järjellistäkään ei voinut tehdä, käännyin viihdeteollisuuden puoleen :). Orange is the new black on vastikään Netflixillä julkaistu uusi sarja, jonka takana on Jenji Kohan, nainen myös toisen lempparini eli Weedsin takana.

Kuva

Ai että se oli hyvä. Luonteeni addiktiivinen puoli nosti välittömästi päätään - katsoin 1. tuotantokauden kaikki kolmetoista jaksoa muutamassa päivässä. Nyt joudun lähes tekemään surutyötä - seuraava tuotantokausi julkaistaan vasta ensi vuonna. Ja se eka loppui tietysti ihan kesken ja inhottavaan koukkuun.

Vaikka tuollaisen sarjan läpikatselu vie tietysti paljon aikaa, niin se ei minusta tunnu samalla tavalla hukkaanheitetyltä ajalta kuin epämääräinen tv-surffailu kokki- ja remontointiohjelmien ristitulessa. Hyvää sarjaa voi katsoa kuin hyvää elokuvaa, keskittyen ja tarinaan mukaan tempautuen. En ole kovin moneen sarjaan elämäni varrella ihastunut (ehkä hyvä niin), joten ne vähät olen katsonut kyllä suurella ilolla.

Tässä tapauksessa lisäarvoa toi myös uuden artistin bongaaminen sarjan tunnarin myötä: Regina Spektor. Nimen olin kuullut ennenkin, mutta nyt vasta jaksoin/muistin kuunnella. Tykkään!

Kuva

 Tarinalla ei liene muuta opetusta kuin se, että flunssastakin voi seurata hyviä asioita!