Kokonainen kala

Ulkomaassa oli säätilan lisäksi parempaa myös paikallisen marketin kalatiskin tarjonta. Lähikaupan vertailutiskini sisälsi päivittäin vaihtuvan valikoiman kalaa ja äyriäisiä. Merkittävä osa kaloista oli tarjolla ihan kokonaisina, toki myös fileoituina. Kaupantäti putsasi laarista valitut fisut. Sillä aikaa ehti kätevästi hakea muut ostokset. Täällä perus-Suomessa ei saman kokoisessa kaupassa välttämättä ole kalatiskiä lainkaan, ja jos onkin, niin puolet sen sisällöstä koostuu tavalla tai toisella kypsennetyistä lohifileistä. Kokonaista kalaa saa usein vain savustettuna tai sitten niitä valtavia lohijötkäleitä muovipussissa (pelottava näky).

No, turkulaisen ei ole syytä valittaa asiasta sen enempää, koska meillä kuitenkin on tori ja kauppahalli, jotka paikkaavat mainiosti [kirjain]-markettien puutteet. Kokonaisen kalan laittaminen on kiehtonut ajatuksena jo pitkään, mutta käytännön toteutuksen onnistuminen huolettanut sitäkin enemmän. Pitääkö se perata? Suomustaa? Onko siellä jotain ällöä sisällä? Pystynkö syömään sitä sitten enää, pikku kalaparkaa?

Ulkomaassa vakuutuin kuitenkin valmistusprosessin nopeudesta & helppoudesta sekä ennen kaikkea mahtavasta makuelämyksestä. Tästä kaikesta rohkaistuneena polkaisin torille ja ostin tämän:

Herra Siika, hauska tutustua!

Kalan sisällä ei ollut mitään erityisen ällöä - kaikki lohensukuiset kalat pitää puhdistaa heti, valisti torimyyjä. Tehtäväksi jäi siis ainoastaan pyyhkiä kala sisä- ja ulkopuolelta talouspaperilla, tehdä muutama poikittaisviilto kyljestä selkärankaan päin, ripotella avokätisesti suolaa kylkiin ja sisäpuolelle sekä täyttää kalan vatsa sitruunaviipaleilla ja parilla voinokareella. Suljin vatsan muutamalla puutikulla, koska täytteet eivät oikein halunneet pysyä sisuksissa. Sitten 20 minuuttia 200-asteisessa uunissa ja a vot!

Perunat ja porkkanat pääsivät uuniin luonnollisesti jo puolisen tuntia aikaisemmin, koska kala kypsyy niin nopeasti, eikä sitä pidä kuivatella uunissa kauemmin kuin on tarpeen. Laitoin pikkuisen voita perunoiden viiltoihin kalan lisäämisen yhteydessä.

Kala oli ihanaa, tuoretta mehevää maukasta. Pahoin pelkään, ettei tästä ole enää paluuta pakastealtaan seitiapajille!

Muodikkaat skonssit

Ainakin jollain lailla tyylikäs valinta! Palettilassa leivotaan yleensä koulun kotitaloustunneilta tuttuja lituskaisia teeleipiä, mutta taannoin päätin vaihtelun vuoksi tehdä skonsseja. Valitsemassani ohjeessa ei ilmene suurta eroa teeleipiin raaka-aineiden osalta, mutta mausta ja koostumuksesta sitä löytyi rutkasti erilaisen tekotavan ja muodon ansiosta. Tämä ohje on myös siitä hyvä, että se on helppo muistaa.

Skonssit

4 dl jauhoja (käytin 1,5 dl täysjyvävehnäjauhoja + 2,5 dl vehnäjauhoja)
1 tl leivinjauhetta
1 tl ruokasoodaa
1 tl sokeria
1 tl suolaa
50 g kylmää voita
2 dl maitoa

Uuni päälle 200 asteeseen. Sekoita kuivat aineet keskenään. Pilko rasva pikku kuutioiksi ja nypi jauhojen sekaan. Tuloksena on kuivakka murumainen seos. Lisää maito mahdollisimman vähän sekoittaen. (Tässä vaiheessa tuntui, että maitoa on liikaa, mutta kyllä se siitä!) Muotoile lusikan ja jauhoitettujen sormien avulla taikinasta kakkusia (8 kpl). Paista uunissa n. 15 minuutin ajan. Syö lämpimänä, lisukkeeksi esim. voita ja juustoa tai voita ja vadelmahilloa. Nam!!

Robert Smith pienenä

En ole koskaan oikein ymmärtänyt fanittamisen päälle, mutta teininä kuuntelin The Curea ja silloin jo yli kolmekymppinen (!) Robert Smith oli ihana, kajaleineen ja pörrökampauksineen. Levylautasella pyörivät Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me ja Disintegration. 

Nyt kun on YouTube ja vara valita, onkin kaksikymppisestä Robertista tullut jotenkin vetoavampi hahmo. Sen ajan biiseissäkin on hauskaa rautalankahenkistä energiaa. Onneksi 80-luvun taitteen tallenteita löytyy netistä ihan mukavasti ja levyhyllystä vuonna -80 julkaistu kokoelma Boys Don't Cry. 

 

Tomaattinen kikhernekeitto

Palettilassa vallitsee sinänsä harvinainen talviväsymys. Kalenterin perusteella tähän aikaan vuodesta pitäisi lämmittävien talvikeittojen aikakauden olla tältä erää ohi, mutta lämpömittari ja ikkunanäkymät väittävät toista. Optimistisella hetkellä tätä voi pitää hyvänäkin asiana, tämä keitto esimerkiksi sattuu olemaan aika hyvää. (Totta kai, siinähän on kikherneitä!)

Tomaattinen kikhernekeitto
1 l vettä
2 kasvisliemikuutiota
3 valkosipulinkynttä
1 sipuli
1 tl chilijauhetta
1 tl kurkumaa
1 tl jeeraa
tilkka öljyä
1 tlk tomaattimurskaa
2 prk tomaattisosetta
1 tl sokeria
1 tl suolaa
n. 8 dl kypsiä kikherneitä
2 dl (ruoka-)kermaa
puntti persiljaa silputtuna

Kuori ja pilko sipulit ja kuullota niitä hetki kattilan pohjalla öljyssä mausteiden kanssa. Lisää tomaattimurska, suola ja sokeri, hauduta hetki. Lisää loput ainekset kermaa lukuunottamatta, säästä myös osa
persiljasilpusta. Keitä niin kauan kuin huvittaa (esim. 10 minuuttia). Lisää kerma, hauduta hetki. Koristele lopulla persiljalla. Syö ja unelmoi keväästä ja/tai muutosta johonkin lämpimään maahan.

Jos olet terveellisemmin orientoitunut, voi kerman ja suolan määrää vähentää reippaasti. Mikäli ulottuvillasi on sitruuna, mehua voisi puristaa joukkoon. Sen puute ei kuitenkaan ole näillä keleillä riittävä syy poistua kotoa, hyvää tulee ilmankin!

Värejä, mitä tahansa

...pliiiiis?! Likainen lumi on jo niin nähty. Täältä 2000 km lounaaseen tilanne oli huomattavasti parempi:

 

Paluumatkalla tein kukkapainotteisia pihasuunnitelmia, kunnes räntäsateinen todellisuus upposi tajuntaani jonkin espoolaisen tietyömaan kohdalla. Voi kyynel.

P.S. Kyllä valittaminen kannattaa aina. Heti alkoi aurinko paistaa!

Lisää hyvää luettavaa?

Tai katsottavaa tahi kuunneltavaa?  Turussa on ainakin yksi levykauppa, jossa voi luetella myyjälle muutaman lempiartistin tai -bändin nimen ja saada niiden perusteella ehdotuksia uusista tai itselle vielä tuntemattomista artisteista, joiden tuotannosta todennäköisesti tykkäisi.

Aina ja kaikkialla, varsinkaan kotona, ei ole saatavilla näin osaavaa henkilökohtaista palvelua. Hyvä korvike on silloin Gnod - Global Network of Dreams. Se on jännä tekoälysovellus, josta voi hakea ideoita tutustumisen arvoisista artisteista, kirjoista ja elokuvista. Nämä alasovellukset tunnetaan myös nimillä Gnoosic, Gnooks ja Gnovies.

Käyttöliittymiä on useampia, niistä oma suosikkini on "kartta" (Map of Music/Map of Literature/Movie Map). Sovellukseen syötetään vaikkapa kirjailijan nimi, ja Gnod näyttää jonkinlaisen relaatiokartan, jonka keskiössä annettu nimi on. Ympärillä lilluu sitten muita kirjailijoiden nimiä, ja nimien välinen etäisyys kertoo, kuinka todennäköisesti syttämästään kirjailijasta pitävä lukija pitää myös tästä toisesta. Mitä pienempi etäisyys, sen suurempi todennäköisyys, siis. Etäisyydet lasketaan kävijöiltä kerätyn datan perusteella. Kävijöitä on parisataatuhatta kuukausittain, joten dataakin kertyy ihan mukavasti. Systeemi adaptoituu automaattisesti, siksi nimet kartassa eivät pysy paikoillaan vaan leijailevat hauskasti ympäriinsä. Nimeä klikkaamalla saa näkyviin uuden kartan, jossa on keskiössä uusi valittu kirjailija.

Kokeillaan! Laitetaan tyrkylle Zadie Smith.
- Ihan likellä Kazuo Ishiguro. Oi kyllä.
- Lähistöllä Hanif Kureishi, Siri Hustvedt, Martin Amis, Ian McEwan, Doris Lessing, Yann Martel, Evelyn Waugh. Kyllä vaan.
- Vähän kauempana Salman Rushdie, Arundhati Roy, Joyce Carol Oates. Kyllä.
- Liepeillä mm. Virginia Woolf ja John Irving. Kelpaa.
- Michel Huellebecqistä en tykkää, vaikka tyypin nimi komeilee ihan Smithin kyljessä. Ei.

Tuttujen nimien lisäksi kartalta löytyy tietysti paljon tuntemattomia. Niitä sopii kokeilla, jos kirjastoreissulla joskus omat ideat loppuvat tai pitää ostaa lahja tai valita elokuva. Koska etäisyydet tosiaan muuttuvat lakkaamatta, niitä ei kannata kovin tarkkaan tulkita, pikemminkin kaikkia samalle kartalle päässeitä nimiä voi pitää suosituksina.

Gnod on saksalaisen Marek Gibneyn projekti. Systeemi ei ole täydellinen, mutta idea on loistava ja toteutus riittävän hyvä ollakseen viihdyttävä ja hyödyllinenkin. Tykkään.

Sama kartta hetken kuluttua. Tilanne on taas ehtinyt muuttua aika paljon.

Me loves Colin Firth

Kuva

Kauan sitten ihastuin Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan Mr. Darcyyn (herkässä iässä kun olin). Sittemmin jouduin kohtaamaan väitteen, jonka mukaan Mr. Darcy on, ei vain naimisissa Elizabethin kanssa, vaan tyystin satuolento. Tämä otti koville, mutta kieltämisen, raivon, voimattomuuden, vihan ja lopulta hyväksynnän kautta kykenin käsittelemään asian ja kanavoimaan rakkauteni hahmoon Mr. Darcyn takana. Niinpä halusin nähdä Kuninkaan puhe -leffan, koska siinä on kaksi tuntia Colin Firthiä, oscareista viis. Se tavallinen tarina, siis.

Kuva

Kuninkaan puhe. Aah. Suosittelen, suosittelen. Vaikka rakkauteni Firthiin mahdollisesti saikin alkunsa miehen kyvystä tuijottaa synkeästi kulmakarvojensa alta (mykän epätoivon vallassa), on jatkumon varmistanut sellainen tekijä kuin näyttelemisen taito. Firthin Yrjö on lamaantunut, kiivas, sinnikäs mies, jonka tarinaan oli helppo tempautua mukaan heti alusta. Kuinkahan monta sataa tuntia puheopetusta vaaditaan vakuuttavan änkytyksen oppimiseksi? Firth ei ole lintsannut. Kerronnan kaari oli hyvä ja näkökulma rajattu riittävän kapeaksi. Kuningashuoneen kuohunta ja toisen maailmansodan syttyminen muodostivat henkilökohtaisen tarinan taustan, elokuva ei yrittänyt haukata liian suurta palaa.

Ei yhtään silmiinpistävän huonoa roolitusta/roolisuoritusta. Brittien tähtinäyttelijäkaarti taitaa olla aika suppea, koska Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan näyttelijöistä paikalla olivat Firthin lisäksi ainakin Jennifer Ehle (Elizabeth) sekä David Bamber (limainen sukulaispastori Collins). Churchillin hahmo, kuka lie, oli erittäin hauska.

Ei päppärää-elokuvamusiikkia, jota kuulee nykyään niin samankaltaisena leffasta toiseen, että ihmettelee, kuinka joku vaivautuu ilmoittautumaan säveltäjäksi. Vaan Mozartia, Beethovenia ja sen sellaista laatutavaraa, tuttua sekin, mutta oikeaa musiikkia ja oikeissa kohdissa. Tosin siitä Beethovenin 7. sinfonian yhden osan käytöstä pitäisi aina varoittaa etukäteen, ettei vahingossa laita leffareissulle ripsiväriä. Sitäpaitsi tässä on nyt menty kohta vuorokausi samalla soundtrackillä... voittaa toki esim. Killing Me Softlyn ja California Dreamingin, joilla myös on tapana pesiytyä pyytämättä korvieni väliin päiväkausiksi. Tässäpä tämä, puikoissa maestro Bernstein.